perjantai 30. kesäkuuta 2017

Elámä lyhyt, Rytkönen pitkä








Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on Arto Paasilinnan kirjoittama romaani. Teos ilmestyi vuonna 1991 WSOY:n kustantamana. Kirja on käännetty ranskaksi 1998 (La cavale du géomètre) ja ruotsiksi 1994 (Livet är kort Rytkönen lång).

Paasilinna on Suomen kaikkien aikojen menestyneimpiä kirjailijoita yhdessä mm. Kalle Päätalon kanssa. Molemmilta julkaistiin aikoinaan  ennen joulua kirja, joka myi kymmeniä tuhansia. 

Kirjan nimi Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä on tietysti "väännös" sanonnasta Ars longa, vita brevis. Taide on pitkä, elämä lyhyt.

Kirja on lukemisen arvoinen (kuten Paasilinnan kirjat yleensä), vaikka Paasilinna saakin lukijan nälkäiseksi, samaan tapaan kuin nuortenkirjailija Enid Blyton, jonka sankarijoukko, nimeltään Viisikko, aina muisti ottaa evääkseen kinkku- ja juustovoileipiä ratkaistessaan rikoksia (joiden tekijöiksi paljastuivat yleensä englantia murtaen puhuvat, viirusilmäiset ulkomaalaiset).

Latinalaisten fraasien toistaminen ehkä osoittaa oppinaisuutta (tai halua osoittaa sitä).  Oli miten oli, monet sanonnat ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. 


Espanjassa sanotaan Donde fueres, haz lo que vieres.  Alkuperäinen sanonta kuuluu Cum Romae fueritis, Romano vivite moree  mikä englanniksi kuuluu When in Rome, do as Romans do.
Suomessa taas sanotaan yksinkertaisesti Maassa maan tavalla. 
Amerikkalaiset (USA) varsinkin 50-luvulla sanoivat Love America or leave it, mikä sisälsi hieman poliittissävyisen aspektin. Rakasta maatasi tai häivy.

Auribus teneo luptum on sananmukaisesti ottaa sutta korvista, me suomalaiset tartumme härkää sarvista. Samoin tekevät englantia puhuvat.

Carpe diem tarkoittaa sananmuaisesti Poimi päivä, eli oikeammin  Tartu hetkeen.  Usein käytetty fraasi populaarikulttuurissa.

Corvus oculum corvi non eruit.  Suomalaisessa sanonnassa varis on muuttunut korpiksi. Ei korppi toisen korpin silmää noki. Eli näin sanoja epäilee joidenkin ihmisten pelaavan yhteen.

Ex nihilo nihil fit. Tyhjästä ei synny mitään. Joidenkin asioiden, kuten tosi-tv -ohjelmien,  kohdalla lienee katsojan päätettävissä miten on.

Panem et circenses.  Leipää ja sirkushuveja. Nykyisin ehkä leipää ja viihdettä ylipäänsä. 

In vino veritas. Viinissä on totuus. Lieneeköhän sittenkään? 
 









maanantai 26. kesäkuuta 2017

Too old to rock´n´roll but too young to die...




"Too old to rock and roll" oli Jethro Tull -yhtyeen yhdeksäs studio-albumi.

Se oli folkia ja rockia yhdistelevän yhtyeen proggressiiviseksi rockiksi kutsuttuun genreen kuuluva albumi. Yhtyeen nimi viittaa historiaan 

Kyseessä oli eräänlainen konseptialbumi. Se kertoi
 kuvitteellisesta rock-starasta, joka koki vanhenevansa, 
itse asiassa albumi oli eräänlainen musikaali. Albumi sai
 melko nuivat arvostelut, ja myös myynti oli vähäistä 
aikaisempiin albumeihin verrattuna. Bändin huippukausi 
osuu 60-70 -luvuille. Huippu linee LP Aqualung 
vuodelta 1971. Huilisti Ian Anderson jatkaa nykyisin 
sooloartistina.

Venäläinen runoilija ja laulaja Vladimir Vysotski puolestaan
lauloi "Runoilijoissa" kuinka mm. Pushkin, suuri venäläinen runoilija, kuoli jo 37-vuotiaana. Kuten "oikean" runoilijan
 pitää...
Vysotskikin  kuoli sitten kuitenkin itsekin 42-vuotiaana,
 runoilijalle sopivasti mm. runsaan alkoholinkäytön vuoksi.

Monet lahjakkaat ihmiset  ovat kuolleet liian aikaisin. 
Lista on niin pitkä, että sitä on turha edes kokonaan  toistaa.
   Jimi Hendrix, Brian Jones.  Jim Morrison,  Janis Joplin.
 Amy Winehouse . 27 vuotta tuntuu olevan kohtalokas 
ikä rock-tähdelle.

Toki viisikymmentäluvulla moni rock-tähti kuoli
 tapaturmaisesti, tunnetuin on  "the day when music died", 
Don McLeanin laulu
 jonka  sanoituksessa säkeellä ”The Day the Music Died” 
viitataan vuoden 1959 lento-onnettomuuteen, jossa 
menehtyivät Buddy Holly ja  Ritchie Valens sekä 
The Big Bopper

Monet muut rock- ja soul-laulajat kuolivat aikoinaan liikenne-
 tai lento-onnettomuudessa. 
Elvis Presley kuoli ollessaan 42-vuotias. Bob Marley  
vain 36-vuotias. "Kingin" levyjä on hänen kuolemansa
 jälkeen myyty paljon enemmän kuin hänen eläessään.

Listaa voitaisiin jatkaa ns. maailman tappiin. Tänä päivänä
 rock-starojen kuolemat ovat melkein jokapäiväisiä, ja
 "normaaleja"

Toisaalta, jotkut tuntuvat jatkavan ja jatkavan.
 Rolling Stones tekee tänä vuonna  (2017)  
No filter -kiertueen.
Sosiaalisessa mediassa on (ehkä aiheellisesti) kysytty:
 millaisen maailman me jätämme Keith Richardsille? 



keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

One Night of Sin eli kuinka kapinallista se rockenroll olikaan?







Vuonna 1955 tuli elokuvateattereihin lännessä elokuva Nuori kapinallinen.  Se oli nuorena kuolleen James Deanin kuudes elokuva. 

Elokuvan alkuperäinen nimi oli Rebel without a Course, eli Kapinallinen ilman syytä. Nimi kertoo paljon tuon ajan asenteista.

Amerikkalaisen nuorisokulttuurin syntymäaikana pidetään nimenomaan viisikymmentälukua.  Puhuttiin generation gapista eli sukupolvien kuilusta. 

Marlon Brando  oli jo ollut nuorisoidoli vuoden 1953 elokuvan Hurjapäät (The Wild One) suosion myötä. Hänen moottoripyöräjenginsä elokuvassa antoi nimen rockbändille  The Black Rebel Motorcycle Club.

Marilyn Monroen elokuvissa (kuten myöskään edellä mainituissa elokuvissa ei soinut rock and roll. 

Rock and roll -elokuvat olivat luku sinänsä. Yleensä halvalla budjetilla tehtyjä, "juonta" tarpeeksi pitämään kappaleet yhdessä. Don´t knock the Rock, Hot Rod Gang, Let´s Rock, Rock Around the Clock, Shake Rattle And Roll, The Girl Can´t  Help It.

Elvis teki elokuvia, mutta Jailhouse Rock -elokuvan lisäksi hänen elokuvansa eivät juurikaan sitältäneet todellista rock and rollia.

Elvis oli uransa alkuaikoina "kapinallinen", joka keikutti lanteitaan ja sai tytöt villeiksi. Todellisuudessa, kuten mm. musiikkiohjelmia tv:ssä juontanut  Ed Sullivan todisti, Elvis oli "kunnollinen nuori mies".

Mitä sitten oli rock and rollin kapinallisuus? Ehkä yhden vastauksen antaa One Night -kappaleen historia.  
 Smiley Lewis levytti kappaleen nimellä One Night of Sin vuonna 1956, ja se menestyi hyvin R&B-listoilla. 
Elvis levytti kappaleen vuonna 1957, mutta laulun "rohkeat sanat" olivat liikaa RCA-levy-yhtiölle. Elviksen alkuperäinen levytys julkaistiin vasta 1983, kauan hänen kuolemansa jälkeen.
"Siististä  versiosta"  (One nitght) sen sijaan tuli yksi Elviksen suurimmista hiteistä. 

Rock and rollin "kapina" on aina ollut lähinnä "aikuisten" vastenmielisyyttä kovaäänistä musiikkia kohtaan.
Tämäkin on sittemmin muuttunut, kun monet meistä "geriatrisista hipeistä" luukutetaan oman aikamme ja vähän uudempaakin rockia niin että luonto raikaa.

Ja usein tuntuu, että tämän päivän nuoret ovat paljon konservatiivisempia kuin me vanhat? 

I love rock and roll!  





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Smoking gun eli tupakka tappaa - päivitetty versio.








Käydessäni jälleen kerran ns. verenohennuslääketestissä näin testaajan (mieshoitaja) tupakalla terveyskeskuksen  nurkalla. Olin hieman yllättynyt, en ollut koskaan huomannut hänen esim. haisevan tupakalle.

Fumar mata!" (eli tupakka tappaa) en malttanut olla tokaisematta.
Hän laittoi peukalonsa suuhun ja esitti juovansa, sitten näytti käsillään kuin ajaisi autoa.
Ymmärsin kyllä. Totesin, että on toki  monta tapaa kuolla. Alkoholi, liikenneonnettomuus, moni muu.

Helmikuussa vuonna 1965 uutiset kertoivat, että tunnettu jazz- ja viihdemuusikko Nat King Cole  oli kuollut vain 45-vuotiaana.
Kuolinsyy oli keuhkosyöpä.  Cole kuoli näkemättä suosituksi tulevaa  elokuvaa Cat Ballou, jossa hän esiintyi, filmi valmistui vasta kuoleman jälkeen.  Hän levytti viimeiseksi jääneen L-O-V-E -albumin vain päiviä ennen joutumistaan sairaalaan joulukuussa 1964. 

Nathaniel Adams Coles oli ollut ketjupolttaja, joka tuprutti 40 savuketta vuorokaudessa. Hän itse uskoi, että hänen kuuluisa "samettinen äänensä" johtui osaksi  tupakoinnista, eikä koskaan suostunut edes vähentämään sitä.

 Suomalainen sanoittaja, säveltäjä, kuplettilaulaja, viihdetaiteilija, elokuvanäyttelijä ja käsikirjoittaja Reino Helismaa oli menehtynyt keuhkosyöpään saman vuoden tammikuussa. Viimeinen sanoitus oli kappale Aurinko laskee länteen jonka esitystä Euroviisuissa Helismaa ei enää nähnyt. 

Olin itse "tupakoinut" muutaman vuoden, mikä tarkoitti ehkä yhtä tai kahta savuketta päivässä. Usein toki meni päiviä ilman tupakkaa. Se kun oli jotenkin upeeta. 
Joskus kaverini kanssa ostimme sikarin mieheen R-kioskilta.

Tupakan vaarallisuudesta ei noihin aikoihin kovasti puhuttu, tupakkayhtiöt yrittivät kovasti väittää, ettei tupakoinnin ja erilaisten tautien syy-yhteyttä pystytty tieteellisesti todistamaan. Lisäksi ihmiset toistelivat fraaseja, ettei sodassakaan joka mies kuollut ja että myös tupakoimattomat kuolivat ennemmin tai myöhemmin.


Tänä päivänä tilanne on toinen. Savukerasioissa todetaan, että tupakka tappaa, ja monissa maissa (myös Espanjassa) rasioissa on kammottavia kuvia keuhkoista ja muista elimistä jotka tupakointi on tuhonnut.

Lopetin tupakoinnin  vuosikymmeniä sitten.  Suomalainen lapsuudentoveri kuoli muutama vuosi sitten, ei kuitenkaan suoranaisesti tupakan vuoksi.

Täällä Espanjassa englantilainen  ystäväni oli tänä keväänä menettänyt äänensä ja saanut (espanjalaiseen tapaan) antibioottikuurin apteekista ilman reseptiä. Se ei kuitenkaan auttanut, joten hän matkusti Iso-Britanniaan, jonka kansalainen hän edelleen on.
Kuvauksissa nähtiin ns. varjostuma keuhkoissa, mutta lopullinen kuolinsyy oli ilmeisesti kurkkusyöpä, sekin tupakan aiheuttama. 

Tilastojen mukaan mm. suomalaisista joka kolmas sairastuu elämässään syöpään.  Kyse on melkein kuin käänteisestä lotosta.
Tupakointi on kiistattomasti yksi pahimpia syövän aiheuttajia, ja joskus esim. keuhkosyöpä  ei alkuun oireettomana varoita ajoissa, vaan tauti usein on jo levinnyt muualle elimistöön, jolloin hoitokaan ei enää auta.

Olen joskus vitsaillut, että en ymmärrä, miten jonkin asian tekemättä jättäminen on vaikeaa (kuten olemaan tupakoimatta) kun toisaalta  on monia asioita, joita a on vaikea tehdä tai ainakin tehdä hyvin.

Syöpä ei naurata eikä anna aihetta vitseihin.

Emme  näe naapuriamme enää koskaan. 
Ja vaikka meillä on tapana tehdä miltei pyhimyksiä ihmisistä. jotka menetämme, voin rehellisesti sanoa: Barry oli miehistä parhaita. 




lauantai 10. kesäkuuta 2017

Kyllä kiitos!





      

Vaimo se joskus kehtaa väittää, että en muka koskaan myönnä olevani väärässä. Silloinkaan kun kuulema tiedän (?), että olen.
Höh. Enhän minä ole  väärässä, jos kerran  olen oikeassa. Ja jos en ole jonkun kanssa samaa mieltä, tarkoittaako se että olen väärässä?  Kuinka muka?

Kyllähän minä myönnän että (ehkä)  en ihan  aina ole erehtymätön. Tai siiis. Sanotaan, että  joskus myönnän (ainakin itselle), että voisi asiasta ehkä olla toistakin mieltä. Ja jopa muutan mieltäni. Ihan tosi?  Kyllä!

Tämä syvä itseanalyysi ja -kritiikki sopii tähän alkuun kuin marjat puuroon. Siksi, että puhuin vaimosta, itsestä, ja oikeassa olemisesta.
 Ja siksi, että kun luin kirjaa Ei kiitos (Anna-Leenä Härkönen, Otava 2008), tuntui aluksi että "tämä on taas tätä". Eli pikkunäppärää, muka-hauskaa ihmissuhdevatvomista. Naisnäkökulmaa? (Sovinistin sorkkako taas vilahtaa?!) 

Kun Härkönen aikoinaan (1984) julkaisi esikoiskirjansa Häräntappoase, se sai varsin hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että lukijoilta. Kirjasta tehtiin sekä  TV-sarja että  teatterisovituksia. Myöhemmin Härkönen  on jatkanut menestyksekkäästi sekä kirjailijana että näyttelijänä.

En koskaan oikein ymmärtänyt Häräntappoaseen  suosiota, eikä kirjailija siksi myöhemminkään  kiinnostanut. Taisin olla liian vanha.


Niinpä kun divarista joutui käsiini  kirja Ei kiitos, minulla oli (häpeä tunnustaa) jo olemassa melkoisen negatiivinen ennakkoasenne teokseen. Pari sivua, ja jotenkin tekopirteä ja -nokkela verbaalivoimistelu  sai aikaan sen että tuntui että kirjan läpikahlaaminen voisi  olla vaikeaa.
 Jostain syystä en koskaan ole halunnut lopettaa kirjaa kesken; muutaman olen jopa aloittanut urhoollisesti uudelleen, koskaan pääsemättä loppuun.  Yksi näistä on Sormusten herran ensimmäinen osa.  No, taitaa olla että hobitit ja muut eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Enää en taida edes yrittää.

Takaisin Härkösen kirjaan.
Jossain vaiheessa kerronta sai imua. Hm...siis, vaikka kysymyksessä on kirja, jossa puhutaan paljon seksistä (ja varsinkin sen puutteesta), puhun nyt kerronnan imusta.
Yleensä (kai?) miehet valittavat, että vaimoa (tyttöystävää) ei kiinnosta (enää)  "ne jutut". Luonnollisesti toisinkin päin voi olla. Ja siis varmaan onkin. (Taas eksyin aiheesta.) 

En halua pilata kenenkään mahdollista lukukokemusta kertomalla seikkaperäisesti, mitä kertoja-minälle tapahtuu.  Todetaan vain, että nykyaikainen, itsenäinen ja -päinen vaimo ja nainen tekee, mitä haluaa. Ihan oikein, että tekee.

Kirjassa on monia nokkelia toteamuksia, kuten "kun rakastaa, on tunteet paras unohtaa!"  ja "ehkä rakastaminen on sitä, että antaa toisen pilata elämänsä". Sarkasmia? No, sitäpä juuuri. Siinä Härkönen on parhaimmillaan, jos ei viljele sitä liikaa.

Anna-Leena Härkönen kävi vielä lukiota, kun hän kirjoitti esikoisteoksensa, kertomuksensa nuorista ja nuorille. Nyt kirjalija (joka ei tietenkään ole Ei kiitos- kirjan "minä") on kasvanut aikuiseksi, kypsäksi naiseksi, joka kirjoittaa kypsään ikään ehtineiden ihmisten avio-ongelmista.    Suosittelen tätä kirjaa    myös miehille. Ne iänikuiset stereotypiat eri sukupuolista ovat juuri  vain niitä.  Stereotypioita.

P.S. 
Taidan lukea joitakin muitakin Härkösen teoksia jos käsiin joutuvat. Ihan hyvä lukukokemus. Olisikohan se vaimo sittenkin oikeassa? No ei. Johan minä myönsin erehtyneeni, vai kuinka? 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Tyhmyyden ylistys?







Sivistyksessä on pienen kansan turva, siteerasi eversti Asko Valta puheessaan J.V. Snellmania puolustusvoimain lippujuhlan päivänä Joensuun sankarihaudoilla ja jatkoi suorapuheisesti:
"On ristiriitaista, että nostetaan suuri haloo opetukseen suunnattujen, erityisesti korkeakoulutettavien, määrärahojen leikkauksesta, mutta samaan aikaan on muotia olla - sanon suoraan: tyhmä ".

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna 2017 tapahtui Suomessa paljon.
Vanhemmat ja isovanhemmat olivat sosiaalisessa mediassa  syystä ylpeitä jälkeläistensä koulumenestyksestä, uusista valkolakeista ja muista saavutuksista.
Perisuomalaiseen tapaan toki joidenkin ihmisten tuli sitten heti  huomauttaa, että kaikkia nuoria pitää kannustaa ja kehua. Ovathan he kaikki tehneet parhaansa. 
Vaan kun eivät ole
Tosiasiahan on, että kaikkia koulu ja opiskelu ei kiinnosta. Näin on aina ollut. Jotkut nuoret haaveilevat nykypäivänä sen sijaan  mm. nopeasta noususta kuuluisuuteen vaikkapa ns. tositv:n avulla. 
Edellä mainittu herra eversti vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Media kuulema "ihailee tyhmyyttä", nuoria jotka  ovat "suorastaan ylpeitä, kun eivät tiedä missä on Joensuu tai mikä on Tanskan pääkaupunki. Saati kuka on Suomen pääministeri..."
Olen toki samaa mieltä herra everstin kanssa mm. siitä, että " vain sivistys auttaa meitä... erottamaan valheen ja totuuden vaihtoehtoisista totuuksista."
Hallituksen leikkauksilla  opiskelusta ja yliopistojen resursseista mm. tutkimukseen ei kuitenkaan ole mitään tekemistä median ja erilaisten "tositv"-ohjelmien ja niiden seuraamisen kanssa. 

 Kuka ihailee tymyyttä?!  Tyhmyys ja sivistymättömyys/tietämättömyys ovat eri asioita. Sivistynyt ja oppinut ihminenkin voi päästää sammakoita suustaan. Ministerikin.   

Hölmön ohjelman seuraamiseksi ei tarvitse itse olla hölmö.
Omalla kohdallani, tarve olla "hölmö" ilmenee kyllä vallan muulla tavalla, vaikkapa komediaa seuraamalla. 
Ja ehkä kirjoittamalla hölmöä blogia? 





torstai 1. kesäkuuta 2017

Fire walk with me; auf wiedersehen, Prison break!




1990-luvun alussa  minulla oli perhe jokon kuului  kaksi alle kymmenvuotiasta lasta.
Elämässä oli monta  tärkeämpää asiaa kuin televisio ja suositut sarjat.

Aikaisemmin toki seurasin niitä. Yksi suosikkeja oli Auf Wiedersehen, Pet. Näkemiin vaan, muru!
Sarja, jossa brittiläiset rakennustyöläiset matkustivat edelleen nousukautta elävään Saksaan töihin, kun Margaret Thatcher oli saanut ammattiyhdistykset polvilleen ja samalla tuhonnut brittiläisen autoteollisuuden ja  alasajanut rakennusteollisuuden.
Sarjan seuraavissa  kausissa sama porukka teki töitä milloin UK:ssa, USA:ssa, jopa Kuubassa.  Samalla uskottavuus laski. 

Monet intoilivat   aikoinaan Prison Break -sarjasta. Suomessa nimellä Pako esitetty sarja olikin  mielenkiintoinen, jännittävä ja (miltei) uskottava. Aluksi minisarjaksi tarkoitettu jännäri oli kuulema  niin suosittu, että sitä jatkettiin neljä tuotantokautta tason juurikaan laskematta.  

Vuonna 2017 valitettavasti sarjan uusin kausi ei hyvästä yrityksestä huolimatta yltänyt läheskään alkuperäisten kausien tasolle. Muodikkaasti islamilaiseen maailmaan (vankila oli sisällissotaa oikeastikin käyvässä Jemenissä)  istutettu sarja ei tekijöiden ylettömistä kehuista huolimatta ollut paljoa muuta kuin lähinnä  keino rahastaa, vielä kerran. Jonkinlainen Indiana Jonesin  ja James Bondin yhdistelmä.

Entäpä sitten se kaikkien leffa- ja sarjafilmifriikkien ykkössuosikki, legendaarinen Twin Peaks? En silloin aikoinaan katsellut sarjaa, mutta nyt halusin tietää, mistä kaikki innostus oli peräisin.
Sarja (ensimmäinen kausi)  alkoikin kiinnostavasti, alun lähes tavanomainen poliisisarja tuntui nousevan uusiin svääreihin, musiikki, kuvaus, kaikki oli mahtavan hyvää.  
Jossakin vaiheessa kaikki lässähti.   Alkuperäisen murhan selvittyä tarina eteni vaiheeseen, mistä tuli mieleen Batmanin arkkivihollinen Jokeri.  Nyt kyseessä oli pahis,  joka pystyi menemään toisen ihmisen sisään tekemään pahojaan. FBI-agentti Cooperin unet ja niiden erilaiset vihjeet olivat vielä jotenkin uskottavia, mutta tässä mentiin jo lähes parodian puolelle. Sarja toki oli ja on ammattitaitoisesti tehty, ja musiikki ym. saa aikaan melkoista tunnelmaa...silti:
 kiitti, mulle riitti.

On olemassa sana, joka kuvaa ihmisten halua paeta todellisuutta. Se on eskapismi.  

Luultavasti tämän päivän maailma erilaisine poliittisine ja taloudellisine ongelmineen luo monelle tarpeen elää "toisenlaisessa todellisuudessa". Maailma on liian kaoottinen ja pelottava ymmärtää.

Ja onhan tv-sarjojen "todellisuus" varmasti terveellisempi  pako todellisuudesta kuin vaikkapa huumeet ja alkoholi.


Bates Motel