Solo en España/vain Espanjassa? Enon lyhyet. Mikälie numero.

Tänään kardiologilla. Kuulemassa (taas kerran), että kaikki on OK.

Sydän. Siihen asennettu "putki", metalliläppä, kaikki toimivat.

Kyselin lääkäriltä, mikä minun ennusteeni on ns. terveeseen ikäiseeni mieheen nähden.  Hän totesi toipuneeni leikkauksista hyvin,   ja että monet hänen potilaistaan ovat eläneet jopa 30 vuotta leikkauksen jälkeen, ja kuolleet muihin sairauksiin. 

Hyvältähän tuo kuullosti. 

Sitten tohtori kysyi käytänkö alkoholia.

Suomessa olisin tietysti sanonut, että kaksi keskiolutta saunan jälkeen. Joskus jopa vain yhden.

Myönsin nauttivani olutta ja muita mietoja.

Lääkäri sanoi: Parempi vaihtoehto on cannabis. Jos haluat rentoutua...Mutta sitähän et ole kuullut minulta!  Nauroimme...

Totta puhuen, voin pössöttaa marisätkän  silloin tällöin (ja olenhan minä niin tehnytkin). 

Suomessa "huumevastaisuus" on perinne. "Huumehipit" ja muut hörhöt tuomitaan moraalisesti. Ja toisaalta  kossupullon juonut mies joka pahoinpitelee läheisiään ei ole huumeiden käyttäjä. 

No, olkoon. Olen OK, MELKEIN terve. Ja ehkä mulla on vielä muutama vuosi jäljellä.  

Maailma on pieni.

Maailma on pìeni. Sanoo kulunut sanonta.

Kirjoitin joskus blogissani, miten paikallisessa pienessä ravintolassa tapasin naisen, joka, oman kertomansa mukaan, oli ollut työssä pienessä levy-yhtiössä, jonne päivänä muutamana tuli nuori, ujolta vaikuttava mies, joka halusi päästä levyttämään.
Nainen oli vain toimistotyöntekijä, eikä hänellä ollut mahdollisuutta tai oikeutta vaikuttaa valintoihin.

Miestä ei hyväksytty, mutta myöhemmin ilmeni, että kaveri tuli myöhemmin tunnetuksi jokseenkin laajalti taiteilijanimellä Elton John.

Joku blogini lukija epäili, että kyseessä voisi olla tavallinen kapakkatarina. Alkoholi kun joskus inspiroi kertomaan tarinoita...
En usko, että näin oli. 

Pari päivää sitten olimme ostamassa jouluruokaa (sitähän "tarjoo kunnon väki"). Suomalaiskaupasta pari laatikkoa ja joulutorttuja. Brittiläisestä   Icelandista lisäksi kalkkunaa ja muuta tyypillistä brittiruokaa.

Kassalla keski-ikäinen nainen kysyi, haluaisinko apua pakkaamiseen. 
 (Toisinaan erilaiset yhdistykset ym. tekevät tätä, keräten rahaa toimintaansa.) Hän oli Marbellasta, edusti paikallista yhdistystä, joka pelasti kissoja ja koiria, jotka olivat hylättyjä. Monet, ehkä useimmat,  näistä ovat brittiläisiä.

Sanoin, että veisimme  tavarat autolle, mutta kiitin avusta. Nainen kysyi, olinko ruotsalainen.  Kun sanoin olevani suomalainen, hän kysyi, olinko katsellut X-factoria. Sanoin, että olin, ja että tiesin, että Saara Aalto oli menestynyt loistavasti.  Sitten  hän kysyi tunsinko Kim Flooria.  Kerroin, että tiesin hänen olevan suomalainen laulaja, olleen jopa Suomen edustaja Euroviisuissa joskus 70-luvulla. Nainen kertoi olevansa hänen hyvä ystävänsä, ja että Floor asui ajoittain Aurinkorannikolla. 

Nainen kysyi, pidinkö Floorin esittämästä musiikista, mihin kerroin olevani enemmän rock and roll man. Osoitin t-paitaani: Never underestimate a man who listens to Bill Wyman".  "You´re never too old to rock and roll!" sanoin. "You´re never too old to do anything!" hän sanoi...(flittailiko hän?..)

No, nyt kaikki jouluruoka odottaa syömistään. Sehän joulussa kai on parasta, ainakin lapsuuden joulujen jälkeen.

Myöhemmin tajusin, että en huomannut kysyä naiselta, tiesikö hän, että Floorin kanssa Euroviisuissa vuonna 1972 Suomea edustanut Päivi Paunu 
oli kuollut pari päivää tai paria sitten.  

R.I.P.  Päivi. 

Jokaiselle meistä  tulee eteen (tai on jo tullut)  ensimmäinen joulu (tai syntymäpäivä tai muu merkkipäivä) jonkun läheisen kuoleman jälkeen.

 Näin Kim Foor muisteli Päiviä:  http://www.iltalehti.fi/viihde/201612152200041191_vi.shtml



Hyvää Joulua.  

Minä Tarzan, sinä Jane. Hän Mikael Jungner

Suomalainen sosiaalidemokraatti, aikaisemmin mm. kansanedustaja ja jokseenkin omaperäisistä ajatuksista jo aiemmin tunnettu Mikael Jungner saavutti Facebook-päivityksellään ilmeisesti jälleen kaipaamaansa julkisuutta kirjoittamalla tällä kertaa suomen kielestä. Jungnerin mukaan "suomessa on vähemmän sanoja kuin esimerkiksi englannissa. Siksi suomalaisten ajattelu on kapeampaa kuin brittien." 
 Suomea on Jungnerin mukaan myös vaikeaa kääntää koneellisesti. Jungnerin mukaan sijamuodoille ja muille päätteille olisikin etsittävä nyt korvaavia vaihtoehtoja.
Ehdotus sai melko tyrmäävän vastaanoton. Monet hyökkäsivät kirjoittajaa vastaan: täyttä typeryyttä. Poliittisia kommentteja en ole huomannut; voin kyllä kuvitella, että joillekin tämäkin on merkki siitä, miten "maahantunkeutujille" tehdään jopa kieli helpommaksi...

Jaahas. Katsotaanpa. Ensin uusisuomalainen versio, sitten google translate -käännös.

 Minä haluta muuttaa myös suomi kieli enemmän yksinkertainen! Me täytyä ajatella ulkomaalainen ihmiset ja google translate! Me olla osa Eurooppa! Me täytyä muuttaa suomi kieli! Ei me voida olla aivan erilainen kuin muu Eurooppa!

Google translate :
I want to change the Finnish language more simple! We have got to think about foreign people and translate! We have been part of Europe! We have got to change the Finnish language! We can not be very different from the rest of Europe!

Yes sir! Noin hienosti toimii! 

Entäpä postposition muuttaminen prepositioksi?   

Minä aikoa mennä tänään kirjasto. I intend to go to the library today. 


Juhuu! Ihan oikein!

 Ilta minä katsoa televisio.  Evening I watch TV.  No ei ihan.
In ilta minä katsoa televisio. In the evening I watch TV.  

No nyt! Hieman englishtä mukaan ja johan pelittää! 

Entäpäs monikko. Mies, miehet, nainen, naiset?  Mies - mieset, miksei. Nainen - nainenet? (tulee mieleen potentiaali tietystä verbistä...) Vaikeaa vaikeaa...

Taitaa aika paljon arpeetia vaatia tämän suomen kielen tuunaaminen. Mutta ehkä Jungnerilla on aikaa? No, kyllä minullakin, kun vain sovitaan miten paljon  valtio haluta  maksaa to minä (how much the state wants to pay me).

 Kiitos huomio!
Thank you for your attention!

Muutakin kuin hevimetallia ja tangoa

Suomessakin on seurattu tämän vuoden poptähtisirkusta X Factoria enemmän kuin koskaan.
Syy on selvä: mukana kun oli suomalainen laulaja.

X Factor on kaltaistensa "kilpailujen" tapaan keino löytää popmusiikkimarkkinoille uusia kykyjä (?). Yleisö kun varttuu  ja uusi sukupolvi hylkää vanhat starat nopeasti. 

Tekninen kehitys on huimaa, ja vinyylistä siirtyminen eri formaatteihin on muokannut musiikkibisnestä valtavasti.
Jo kuolleeksi tuomittu vinyyli on tullut osittain takaisin, ei vain harvinaisuuksia keräävien "diskofiilien" kautta, vaan useat - erityisesti rock- yhtyeet julkaisevat uutuutensa myös vinyylinä. 

Nuoriso tuskin ostaa enää kokonaisia CD-albumeita (ehkä hittikokoelmia lukuunottamatta). Näille nuorille - lähinnä - lienevät nämä eksfaktorit tarkoitettu. 

"Ei kannettu vesi kaivossa pysy" sanottiin ennen. Monet erilaisissa kykyjenetsintäohjelmissa menestyneet ovatkin kadonneet julkisuudesta melko nopeasti. Toki joistakin on tullut supertähtiä, ja hyvä niin. 

Olen joskus vitsaillut, etteivät esim. Bob Dylan, Mick Jagger tai Rod Stewart olisi luultavasti  päässeet pitkälle esim.  X factorissa. Maine ja menestys tuli mm. työn eli keikkailun kautta. Tyvestä puuhun, sanoi vanha kansa.

Oma lukunsa on ohjelman varsin julma luonne, mitä tulee erilaisiin  - anteeksi vain - jonkin sortin kylähulluihin, jotka eivät osaa laulaa yhtään nuottia oikein, mutta uskovat tulevansa "suuremmaksi kuin Elvis", sekä vanhempiin, jotka yrittävät joskus miltei  pakottaa tuomarit päästämään poikansa tai tyttärensä jatkoon...Kai me sitten haluamme nähdä ihmisiä nöyryytettävän? 

No, se "meidän Saara" ei sitten voittanut, kun britit ilmeisesti halusivat oman pojan voittavan. Hänen kohdallaan tämä tulos oli ehkä parempikin, kakkosena hänestä ei tule Simon Cowellin marionettia, mutta suuri tulevaisuus musiikin ammattilaisena on varmaankin silti taattu. Suomessahan hän on ollut tunnettu ja suosittu jo kauan.

Ihmiset haluavat olla menestyjien mukana. Siksi xfactor keräsi Suomessakin huomiota. Tulee mieleen, miten Formula Ykköstä seurasivat muutkin kuin moottori- ja autohullut, kun suomalaiset vielä menestyivät, kävelylle urheilulajina naureskeltiin ("se on kuin kilpailtaisiin kuka kuiskaa kovempaa") siihen asti, kunnes Valentin Kononen ja Sari Essayah menestyivät.  Myönnän auliisti, että lähes ainoa syy katsella ohjelmaa (tosin melko satunnaisesti)  itsellenikin oli nähdä suomalaisen laulajan menestyvän.

Suomi aikoinaan juostiin maalmankartalle. Niinpä sitä ei tarvinnut sinne enää laulaa.  Hyvää PR:ää menestys joka tapauksessa on, Suomesta tulee muutakin kuin ampumisuutisia. 


P.S. Maailmalla on (mm. amerikkalaisten  uutistoimistojen takia) käsitys, että "Suomessa tangoalbumit ovat jatkuvasti top tenissä" . Tangokarnevaalit ja akankanto sekä mutajalkapallo kun pääsevät kansainväliseen uutislevitykseen. 

Talo Elben rannalla

Asun Aurinkorannikolla (Costa del Sol), jossa asuu kymmeniä tuhansia ei-espanjalaisia; naapureinamme  on mm. suomalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia,  saksalaisia, belgialaisia,  latvialaisia...

Yksi naapureistamme on saksalainen sinkkunainen, jolla on 13-vuotias poika.
Istuimme kerran  lähellä olevassa ravintolassa,  nainen   nauttien lasin tai pari valkoviiniä, minä   oluen tai pari,  pojan tyytyessä luonnollisesti coca-colaan.

Koska suomalaisena en tyydy pelkkään small talkiin, puhuimme jonkinverran  ihan asiaakin...
Niinpä  kysyin (en muista miten asiaan päästiin), onko nainen koskaan keskustellut poikansa kanssa Toisesta Maailmansodasta, natseista ja Hitleristä.  Saksan jälleenrakentamisesta, maan kahtiajaosta. 
  Pieneksi yllätyksekseni hän sanoi, ettei ole. Hänen mielestään se on historiaa ja sen opettaminen on koulun asia (poika käy paikallista Saksalaista koulua). 

Tämä kävi mielessäni, kun aloin lukea kirjaa Talo Elben rannalla.
Kirja kertoo brittiläisestä upseerista, joka sodan jälkeen matkustaa pahoin pommitettuun Hampuriin "organisoimaan maan jälleenrakentamista ja saksalaisten uudelleenasuttamista". Alue on brittijoukkojen miehittämä.
Upseeri perheineen  asettuu asumaan suureen taloon, jonka omistaja jää asumaan talon ylimpään kerrokseen.

  Yleensä talot pakkolunastettiin (voittaja kun sanelee ehdot), ja omistaja sai      etsiä majapaikan muualta.

Maa on sodassa  totaalisesti lyöty;  monet talot raunioina, tehtaita tuhottu,  kaikesta on pulaa.  Samaan aikaan maata miehittävillä  briteillä on kaikkea. Orvot saksalaislapset kaduilla yrittävät pärjätä kerjäämällä ja varastamalla. Savukkeet  (joita he kerjäävät miehitysjoukkojen  sotilailta) ovat monella lapsella  syrjäyttäneet rahan "maksuvälineenä". 
Niitä voi vaihtaa vaikkapa leipään. 

Eversti ei osaa vihata saksalaisia, hänen mielestään kansakunta on jo kärsinyt tarpeeksi.  Siksi hän antaa perheen jäädä taloonsa. Hän haluaa myös tutustua perheeseen.
Hänen vaimonsa on vaikeampi hyväksyä saksalaisia, perheen vanhempi poika kun on saanut surmansa saksalaisten pommituksessa sodan aikana. Jännitteitä on miehittäjien ja saksalaisten, kuten myös eri  miehittäjien välillä. 

 Neuvostoliiton miehittämästä alueesta syntyi Itä-Saksa eli DDR, brittien, amerikkalaisten ja ranskalaisten alueesta Saksan Liittotasavalta. 

 Kirjan päähenkilöihin kuuluva upseeri ei liene tyypillinen upseeri (jos sellaista onkaan). Hänen kykynsä ymmärtää myös saksalaisia ("Eivät he enää ole vihollisiamme!") on ihailtava.
Kylmä sota oli alkava vasta myöhemmin. Iso-Britannian pääministeri  Winston Churchill sanoi aikoinaan, että vaikka läntinen maailma olikin taistellut yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan, seuraava sota saattaisi olla taistelu kommunisteja vastaan.

Toisesta Maailmansodasta on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja niin dokumenttia kuin fiktiotakin.
Saksan jälleenrakentamisen alkuajoista voittajien kannalta en ole lukenut mitään aikaisemmin.


Kirja on hyvin kirjoitettu, ja vakavasta aiheesta huolimatta ns. helppolukuinen. 

 Rhidian Brook: Talo Elben rannalla
  Otava 2014, 410 sivua
  Alkuteos: Aftermath 2013
  Suomennos: Ilkka Rekiaro

 Myös e-kirjana:
 kirja.elisa.fi

It Takes a Lot to Laugh, It Takes a Train to Cry. Bob Dylan ja Nobel-palkinto

Robert Allen Zimmerman syntyi  melko pienessä Duluthin kaupungissa, Minnesotassa, Yhdysvalloissa toukokuun 24. päivänä 1941. Hänen sukunsa tuli Itä-Euroopasta. 

Robert eli Bob kirjoitteli runoja jo kymmenvuotiaana, rakasti musiikkiohjelmia ja länkkäreitä televisiossa.
14-vuotiaana hän osti halvan kitaran, ja opetteli soittamaan sitä.
Vuosien myötä Bob soitteli erilaisissa kokoonpanoissa rock and rollia. Hän toivoi koulunsa vuosikirjassa  vuonna 1959 "voivansa joskus soittaa Little Richardin bändissä". 

Rock-innostus väheni, ja muutettuaan Minneapolisiin opiskelemaan yliopistossa Bob innostui folk- eli kansanmusiikista ja esiintyikin akustisen kitaran kanssa muutamissa klubeissa.  Hän keksi tarinoita kiertelystään ympäri USA:ta esiintyen satunnaisesti. (Myöhemmin samantapaista legendaa itsestään levitti vasta kypsällä iällä kuuluisuuteen kohonnut bluesmuusikko  Seasick Steve).

Vuonna 1961 Bob tapasi suuren idolinsa Woody Guthrien sairaalassa, missä laulaja vietti viimeiset elinvuotensa vakavan sairauden takia.  
Bob Zimmermannista tuli Bob Dylan. Joissakin haastatteluissa mies on kertonut nimenmuutoksen olleen kunnianosoitus runoilija Dylan Thomasille.


Vuonna 1962 julkaistu ensimmäinen  albumi ei vielä herättänyt kovin suurta huomiota, sen sijaan  seuraavana vuonna julkaistu  The Freewheelin’ Bob Dylan sisälsi klassikoiksi myöhemmin osoittautuneita lauluja, kuten Blowin´ in the Wind. 

Dylanin paluu rockiin muutaman vuoden kuluttua ei kaikille faneille ollut mieleen; hänen konserteissaan jopa buuattiin. Folk-mies oli myynyt itsensä kaupallisuudelle! 

Bob Dylanin vaikutus populaarimusiikkiin on ollut valtaisa.  Boy meets girl -tyyppisten iskelmäsanoitusten lisäksi  ja sijaan rock-musiikki on saanut uusia ulottuvuuksia. Dylaninen musiikki sai aikaan ns. protestilaulusuuntauksen (jota tosin ei kestänyt kauaa)   ja muutenkin sanoituksiin tuli lisää "elämän makua". 
Beatle John Lennon kirjoitti laulun I´m a Loser ja myönsi laulun saaneen suuria vaikutteita Dylanin folk-musiikista.  Ja että kappaleen nimi kertoo hänen senhetkisistä tuntemuksistaan (Dylanin kolme peräkkäistä albumia oli ollut Britannian top 10 -listalla, Freewheeling...ykkösenä). 

Dylanin vaikutuksesta (ainakin osittain) rock-maailmaan ilmestyi yhä enemmän ns. laulaja-lauluntekijöitä.
50-luvulla ja 60-luvun alussa useimmat laulajat tyytyivät laulamaan tunnettujen lauluntekijöiden kappaleita.
  Esim. Elvis Presley ei koskaan todella säveltänyt laulujaaan, vaikka hänen nimensä tekijänä mainitaan, koska hänen agenttinsa "eversti" Parker sai näin suuremman osan royalteistä.
 
Dylanin ansioista saada arvostettu palkinto on kuitenkin oltu montaa mieltä.
 
The Swedish Academy said it had awarded the honor to Dylan for "having created new poetic expressions within the great American song tradition."

Tuohon ainakaan minulla ei ole muuta lisäämistä kuin se, että miehen runokokoelmat eivät ole herättäneet suurta innostusta. 

Toisaalta, hiljattain edesmennyt Leonard Cohen  olisi puhtaasti runoilijana ansainnut Nobelin siinä missä Dylankin. Päin vastoin kuin Dylan, joka halusi folk- ja sittemmin rock-laulajaksi, Cohen siirtyi laulajaksi oltuaan "lupaava runoilija  jo 50-luvulla."

Viimeisten tietojen mukaan itse herra laulaja-lauluntekijä ei aio "muiden sitoumustensa vuoksi" saapua vastaanottamaan palkintoa.

Bob Dylan aka Robert Zimmerman kulkee omia teitään. 

 

Paikka vapaana

Vuosia sitten, kun vielä olin Suomessa ja työskentelin kirjastossa, ihmettelin joskus sitä suosiota, mitä Harry Potter -kirjoilla tuntui olevan. Niin meillä kuin muuallakin.
Niin nuoret kuin hieman vanhemmatkin tuntuivat ahmivan näitä kirjoja. Varauksia tehtiin, ja kirjakauppojen edessä maailmalla oli jonoja, kun uusi kirja ilmestyi, usein keskiyöllä.
Sen verran tiesin, että kyseessä oli eräänlainen "noituus" tai muu epätodellinen juttu. Ei siis minua varten. Enkä lukenut yhtään. Edes kokeeksi.  Ehkä olisi pitänyt?

Tuleva vaimoni oli lukenut kaikki julkaistut kirjat ja luki myös tulevat.  Hän sai minut myös tulemaan kanssaan elokuviin katsomaan kirjoihin perustuvat leffat.
Ne olivat ihan "jees" eli ihan hauskoja.
Mutta eivät nekään saaneet minua innostumaan kirjojen lukemisesta.

Jokin aika sitten löysin divarista J.K.Rowlingin aikuisille tarkoitetun romaani Paikka vapaana (The Casual Vacancy). 

Kirja vaikutti heti mielenkiintoiselta. En malttanut olla lukematta kirjan saamia arvosteluja; ne olivat varsin erilaisia.  
Helsingin Sanomien arvostelu on tosi rankka: 
 
Ilman Potter-romaaneista tuttua satukontekstia monisanaisuus on usein jaarittelua – aivan kuten henkilömääräkin on realistiseen ja moderniin romaaniin ylimitoitettu.
Kirja tuntuu olevan täynnä sivuhenkilöitä, eikä yksikään heistä ole kovin kiinnostava.

Ja edelleen:
...... on kuin malliesimerkki nuorten aikuisten kirjallisuudesta, joka ei suinkaan ole uudenlaista kirjallisuutta, vaan pelkästään uusi nimi kirjoille, jollaisia on ollut aina, siltana lastenkirjoista kaunokirjallisuuden eri lajeihin, tyyleihin ja kerrontatapoihin.

Muunkinlaisia (ja nimenomaan kiittäviä) arvostelujakin on toki ollut.

Kieltämättä (kuten eräs blogisti kirjoittaa), alkuun suuri henkilögalleria voi tuottaa vaikeuksia, mutta pitemmälle lukiessa henkilöt tulevat tutuiksi ja juonen mutkat vievät mukanaan.

Pikkukaupungin  poliittisia kiemuroita ja toisaalta ihmisten henkilökohtaisia ongelmia Rowling käsittelee taidokkaasti.  Nuorten ja heidän vanhempiensa ongelmat eivät ole kliseisiä ja mm. pikkukaupungin ihmisten kylmä suhtautuminen huumeiden käyttäjiin tulee selvästi ilmi:
 Jos huumeidenkäyttäjät ovat kunnon ihmisiä, miksi he eivät yksinkertaisesti lopeta piikittämistä ja mene töihin? Miksi heidän pitää saada valtion varoilla metadonia? Miksi heidän lapsensa, nuo rääväsuiset ja likaiset villi-ihmiset, ovat meidän lastemme kanssa meidän koulussamme?

Paikka vapaana ei ole varsinaisesti "hauska" 

kirja. Siinä kun  eivät noidat lentele luudilla eikä

 muutakaan "pottermaista" siitä löydy. 

 Sen sijaan on voimakasta yhteiskuntakritiikkiä (ilman poliittista paatosta). 

 Samaan aikaan se on vetävä ja melko helppolukuinen (vaikka HS:n arvostelija syyttääkin jaarittelusta!)

Varmasti monet ihmettelevät, olisiko J.K. Rowling päässyt suuriin painoslukuihin "aikuisten kirjoillaan"  ilman Harry Potter -kirjojen tuomaa mainetta. 

Toisaalta, luultavasti Potter-kirjailijan viitta tulee pitkään pysymään  yhteiskunnallisesti tiedostavan kirjailijan hartioilla pitkään.

 

Suomalainen perusjuntti?

Kuusikymmentäluvulla populaarimusiikki koki suuria muutoksia.  Ensin "brittiläinen invaasio", Beatles ja Stones ja kaikki muut, sitten amerikkalainen  Bob Dylan, jonka tekstit muuttivat pop- ja rock-lyriikkaa enemmän kuin ehkä mikään muu sitä ennen.

Toki Suomikin seurasi perässä.  Ns. folk-musiikki oli ollut suosittua jo pitkään, Finn Trio ja Hootenanny Trio esittivät ajoittain  jopa aitoa suomalaista kansanmusiikkia. Amerikkalaisen Dylanin ja brittiläisen Donovanin  akustinen lippalakki-folk synnytti tarpeen luoda suomalaiset versiot: Depraveds-yhtyeen laulaja Antti Hammarbergista tuli sujuvasti Irwin Goodman. Hämeenlinnasta löytyi toinenkin "folkkari": Folk-Fredi (Matti Siitonen). 

Folk-innostus muotina hiipui aikoinaan. Bob Dylan alkoi esittää laulujaan rock-yhtyeen kanssa (saaden yleisön alkuun buuaamaan).   Irwin Goodman lähti tekemään suomalaista iskelmää, voitti pari Syksyn Sävel -kisaa.  Folk-Fredin nimestä pudotettiin pois Folk-  ja musiikki muuttui perusiskelmäksi. Mm.  italohitit tekivät miehestä supersuosistun.

Irwin Goodmanista tuli jonkinlainen kansanjuntti.  ( Typerämpää laulutekstiä saa hakea.)                                                                          "Outo kansa korvessansa rällästi ja joi
Ja lämpimikseen muijiansa turpiin mukiloi.
Selvin päin ei turhaa sanaa kuultu niillä main
Ja juovuksissa kiroiltiin ja puukoteltiin vain."


Monelle suomalaiselle miehelle junttius on ilmeisesti sama kuin miehekkyys.
Suomalainen tosimieshän  juo kaljaa ja kossua, syö lenkkimakkaraa  ja makaroonilootaa eikä koske kaninruokaan eli salaatteihin.  
 Jopa tunnettu suomalainen teollisuusjohtaja totesi aikoinaan (80-luvulla) jotenkin siihen tapaan, että ei väliä jos joskus pöytää kaatuu, kunhan kauppoja syntyy. Venäläisten /neuvostoliittolaisten  kanssa neuvottelut olivatkin ilmeisesti usein hyvinkin "kosteita". 

Perussuomalaiset tekivät junttiudesta poliittisen hyveen: puolueen puheenjohtaja  Timo Soini tykkää makkarasta, vihaa vihreitä  ja feministejä ja kaikkia liian akateemisia tai älyllisiä ihmisiä.   Hän on kirjoittanut kirjan Maisterisjätkä...plokin pitäjä kun on kansanmies... 

Suomalaiset sanovat mielellään, että eivät välitä small talkista. Että suomalainen on luonnostaan rehellinen ja maanläheinen.  
Junttius on kuitenkin eri asia,  lähinnä typeryyttä.  Ei mitään, mistä pitäisi olla ylpeä. 

Jokin aika sitten muutamat perussuomalaiset ihmettelivät, miksi kummassa tiedotusopin opiskelijoissa on niin paljon vihreitä ja/tai vasemmistoa kannattavia opiskelijoita. Ja vain muutama persu...

Turha ihmetellä. Nuorisossa on tulevaisuus. 

Tietäjiä vai outoja tyyppejä?

 Kuten (kai?) useimmat meistä ihmisistä, joilla on ollut ilo ja onni syntyä ns. sivistyneeseen maahan (no, viime aikoina tuo määre on kyllä saanut melkoisia kolhuja, mutta se on sitten eri juttu), olen aina suhtautunut melkoisen skeptisesti kaikenlaisiin henkimaailman juttuihin. En nyt puhu suoranaisesti uskonnoista, mikä sekin ansaitsisi oman arvionsa. 

Internetin ja sosiaalisen median aikana saamme lukea jos jonkinlaisista sivustoista, joilla usein kaupataan erilaisia tuotteita, jotka auttavat erilaisiin vaivoihin ja/tai auttamat löytämään mm. piileviä voimavaroja, "auroja", positiivista värähtelyä jne. 
Jos nämä sivustot myyvät jotakin, voi olla jokseenkin varma, että kysymyksessä on, ihan suoralla suomella sanottuna, kusetus. 

Pahimpia ovat sivustot, jotka kertovat, että esim. ruokasooda parantaa syövän, mutta sitä ei kerrota, koska lääkeyhtiöt ja lääkärit eivät halua menettää voittojaan.

Asuin suurimman osan elämästäni pienellä teollisuuspaikkakunnalla   nimeltä Mänttä. 
Kuntaliitoksen tuloksena kaksi naapurikuntaa muodostivat nimihirviön Mänttä-Vilppula.
Miksi nimestä ei päästy yksimielisyyteen, voidaan kysyä. Vastauksena ilmeisesti pienisieluisuus: kumpikaan osapuolista ei halunnut hyväksyä "kompromissiä". 

Vilppulassa vaikutti aikoinaan tietäjä nimeltä Hurstinen. Etunimi Heikki.

Hänestä on julkaistu ainakin yksi kirja: Tapio Kopponen: Tietäjä.
Valitettavasti tätä julkaisua on ilmeisesti hyvin vaikea saada käsiinsä. 

Ensimmäisen vaimoni äiti (eli anoppini) kertoi joskus, että Hurstinen oli halunnut opettaa tämän "seuraajakseen"; miksi he tapasivat, en tiedä. Miksi hän (ex-anoppi) ei halunnut tietäjäksi, en tiedä sitäkään. Tietäjä kun en itse ole...

Minulle nämä tietäjät ovat aina olleet tyyppejä, jotka sanovat jotakin sellaista, kuin "sormus on siellä minne se on pudonnut" tai muuta yhtä terävää. 

Toisaalta tiedän, että se "eka anoppi" ei mm.  nukkunut hyvin täyden kuun aikaan. Jos se nyt jotakin todistaa? 
Itse hän kyllä kertoi joskus unistaan, ja sanoi "aavistavansa" asioita..   

Valitettavasti en löytänyt tietäjä Hurstisesta muuta kuin yhden kirjallisen tuotteen. 

Kirjaa mahdollisesti saa myös jostakin antikvaritaatista .

Mikäli jollakin on po. kirja, olisin valmis ostamaan tai lainaamaan teoksen. Omat näkijän kykyni eivät auta löytämään tällaista henkilöä. Ja/tai kirjaa.

Saksalaista huumoria? (Enon lyhyet 4)

Jokin aika sitten kirjoitin blogiini kirjasta  Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi .
Se oli saksalaisen yliopisto-opettajan  kirja (luin sen e-kirjajana)  kokemuksista saksalaisena Suomessa.  

Akateeminen saksalainen ei ollut kovinkaan hauska.  Ja, tottakai, heitin ne kuluneet fraasit saksalaisesta huumorista... ja ruotsalaisista mäkihyppääjistä.

Sitten, päivänä muutamana, kuten joskus tapahtuu, huomasin ostaneeni paikallisesta divarista kirjan "Suomesta rakkaudella/ From Finland with love".
Kuten nimestä näkyy, kirja on julkaistu niin suomeksi kuin englanniksikin. 
Kirjoittaja ei kuitenkaan ole britti tai esim. amerikkalainen vaan saksalainen. Roman Schatz  on Suomessa 30 vuotta asunut, täydellistä suomea puhuva, kaksoiskansalaisuuden omistava  kirjailija/toimittaja. Moneen on mies maassa ehtinyt.

Toisin kuin esim. aikaisemmin mainitsemani Täällä Pohjoisnavan alla -kirja, Suomesta, rakkaudella ei ole mikään "kehityskertomus" vaan hauskoja pakinoita Suomesta ja suomalaisuudesta.
Ja se - ihan totta! - on hauska.

 Unohdetaan ne vitsit saksalaisesta huumorista. Tai pikemminkin sen puutteesta. Ei saksalaisessa huumorissa mitään vikaa ole.

Mutta - ihan totta - niitä ruotsalaisia mäkihypyn ja yhdistetyn mestareita, eipä tule mieleen montaa...

Roman Schatz: Suomesta rakkaudella/From Finland with Love/
WS Bookwell Oy, Juva 2005 nid.

 https://www.facebook.com/juliansbookshop/

Ystäväpiiri. Kehuttu esikoisjännäri.

 “Mistä on hyvä jännäri tehty?" kysyy Suomen Dekkariseura ry:n julkaisema, nokkelasti nimetty Ruumiin kulttuuri -lehti, ja vastaa:

 "No, kelpo juonesta, jossa loppu ei ole itsestään selvä eikä heti arvattavissa, notkeasta kielestä, kiinnostavista henkilöistä ja siitä jostakin määrittelemättömästä, joka irtoaa kirjailijan persoonasta. Sen vaan tietää, että tästä tulee jotakin."

 "Arna Tuurin esikoinen on sellainen", väittää lehti.
Olen kyllä vahvasti eri mieltä.  

Mielestäni kirjassa on lisäksi oltava kunnollinen rakenne.  Sitä Ystäväpiirissä ei minusta ole. Tässä jo tunnustettu jännityskirjailija kertoo aiheesta. 

Rakenteen huonoutta (tai pikemminkin sen puutetta) lisää kirjailijan tarve "lörpötellä". Kustannustoimittajan olisi pitänyt ehdottomasti kehottaa kirjoittajaa tiivistämään tekstiä.
Miten kiinnostavaa on esimerkiksi tietää, miten kirjan päähenkilö keittää perunat verrattuna tämän aviomieheen? 

Jonkinlainen edestakaisin meno juonen suhteen rasittaa myös. Juuri kun ollaan päästy jännittävään vaiheeseen, kerronta palaa johonkin muistoon tai johonkin muuhun ei niinkään (juonen kanssa) oleelliseen.  Ihan eri asia on monien kirjoittajien tapa kehittää rinnakkaisjuonta, jolloin lukija haluaa päästä eteenpäin.


Kirjan juoni sinänsä on kiinnostava, eikä se ole yhtä kliseinen "kuka-sen-teki" kuin monet muut. Arvosteluissa mainittua huumoria siitä en kuitenkaan  juurikaan löytänyt, ihmissuhdepohdintoja kylläkin. 

Hyvä, ammattitaitoinen kirjailija olisi näistä aineksista tehnyt kompaktin jännärin. Esikoiskirjailija ei siiihen (vielä?) pystynyt.


 Anna Tuuli: Ystäväpiiri
Kustantaja: KVALITI, 274 sivua (kk)
Saatavana myös e-kirjana (julkaistu ensin e-kirjana)



Kirjalijalta on tullut toinen romaani tänä vuonna, nimeltä Mieltikuvitusmurha. Sivumäärä ainakin on pudonnut.

Meidän herramme muurahaisia. ( Enon lyhyet 3)

Vaimo ja minä käymme aamuisin uimassa pueblon eli suomeksi pitäisi kai sanoa taloyhtiön (mikä ei ihan sama ole) uima-altaassa.

Allasta ympäröi betonilaatta, joka on materiaalin liikkumisen vuoksi katkaistu parin millimetrin rakoihin  reilun metrin välein. Näistä rakosista ilmestyy kävelemään pienenpieniä, ehkä alle kahden millimetrin mittaisia muurahaisia.  Yleensä niiden menossa ei näytä olevan mitään tolkkua, ne vain painelevat eestaas, häviten seuraavaan tai sitä seuraavaan rakoseen.
Tänään näytti olevan jotenkin erikoinen päivä. Satoja muurahaisia näytti kulkevan edestakaisin. Useimmat näyttivät kommunikoivan jollakin tavalla. Ne näyttivät törmäävän vastaantulevaan, ikäänkuin jättäen jonkin viestin. 

Veikko Lavi 
lauloi säveltämässään kappaleessa Jokainen ihminen on laulun arvoinen:
 "Ihmisiä on kuin muurahaisia,
ne loputonta polkuansa taivaltaa.
On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,
niin ettei heitä toisistaan voi erottaa."
                              
Kirjailija Aapeli
eli pakinoitsija Simo Puupponen puolestaan kirjoitti  Meidän
herramme muurahaisia -teoksessaan (WSOY, 1954) pienen paikkakunnan ihmisistä. Jokainen henkilö vuorollaan kertoo elämästään. Yleisradio esitti v. 1964 Rauni Mollbergin ohjaaman minisarjan, myöhemmin monet teatterit ovat ottaneet teoksen ohjelmistoonsa. 

Aapeli kuvasi mielellään huumorilla ja lämmöllä ns. tavallisia ihmisiä. Pikku Pietarin piha-romaanista (WSOY, 1958) tehty, Jack Witikan ohjaama samanniminen elokuva oli ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva.  Isosisko vei katsomaan, ja siitä alkoi yhä jatkuva rakkaus elokuvaan (kirjojen, musiikin ym ohella). 
Myös PPP eli Pikku Pietarin piha on suosittua kesäteatteriohjelmistoa edelleen.  Syystäkin. 




 

Elämän onnennumerot. Enon lyhyet, osa 2

"Lottovoitto on syntyä Suomeen" lauloi suomalainen iskelmälaulaja Kari Tapio Syksyn Sävelessä  vuonna 1990. 
Sanoissa todettiin, että moni onneton sai vai lisänumeron.
Silti laulu ei ole kyyninen eikä satiirinen; " mutta kukka kun puhkeaa tuomeen" saa olon ( ainakin melkein) tuntumaan siltä kuin olisi lottovoittaja. Tai olemaan välittämättä oli tai ei.
Yleisö ei ollut kuitenkaan samaa mieltä, vaan voittajaksi tuli Rainer Friman kappaleella Se on salaisuus. 

Kuka sanonnan alun perin on lanseerannut, ei ole ainakaan minun 
tiedossani. Muistan kuitenkin ainakin presidentti Urho Kekkosen sitä joskus toistaneen. Ja tokihan Suomi, kaikkine tämän hetken vaikeuksineen on yhä yksi maailman turvallisimmista maista, jossa elintaso maailman mittakaavassa on korkea ja mm. terveydenhoito, koulutus ym. hyvin järjestetty. Esim. Espanjaan verrattuna Suomen sosiaaliturva on hyvä, vaikka takapakkia on mentykin.

Toinen, usein toistettu fraasi on "ikähän on vain numero".
Olen itsekin sitä joskus toistellut, mutta pikemminkin kieli poskessa. Totta tietysti on, ettei ikääntyvän tarvitse näyttää papalta/mummolta, eikä ikä sinänsä rajoita tai muokkaa käytöstä tai määrää musiikkimakua. Rock on! 


Nyt, kun se numero on vuosi vuodelta  yhä suurempi, alkaa tuntua, että fraasi sopii ihmisille, joiden "lukema" on vielä tarpeeksi pieni. 
 Meikäläinen  ei  jaksa (eikä edes halua) valvoa ja juhlia yökausia.
Koiran kävelyttäminen, uinti ja kotityöt riittää.

 Kaikenlaista "remppaakin" tahtoo tulla,
"Vanhuus ei tule yksin" taitaa olla  siis osuvampi?

TARINA SUOJASTA. Enon lastuja eli lyhyet vaikkei niin erikoiset. Osa 1

Viisikymmentäluvun lopulla  televisiot olivat vielä  pieniä, 17 tuumaa, ja kuva oli mustavalkoinen. Ja häiriöitä riitti.
Sitä piti sitten pystyä koko perheen (perheet olivat yleensä isompia kuin nykyajan 1 - 1,5 lapsen perheet) katsella. 
"Kaukosäätimenä"  toimi luultavasti  nuorin lapsi (ellei ollut ihan vauva enää).

Meillä ei telkkaria tuolloin vielä ollut. Radiota kyllä kuunneltiin sitäkin enemmän. Uutiset ja urheilua, tottakai, mutta myös ns. viihdettä:
kuunnelmia (eli radionäytelmiä), hupailuja ja erilaisia viihdeohjelmia, joissa oli yleisoä läsnä,  kuten sunnuntain Tervetuloa aamukahville  klo 9. Juontaja oli ainakin jossakin vaiheessa legendaarinen  Niilo "Tarva" Tarvajärvi.
Aamukahvi päättyi aina Tarvan sanoihin ”ylös, ulos ja lenkille”.

Lauantaisin oli useimmiten klo 21 suora juonnettu lähetys jostakin tanssipaikalta. Ohjelmassa oli siis muutakin ohjelmaa kuin musiikkia. 
Muistan erityisesti yhden lähetyksen, joka tuli Oriveden Suojalta. 

Yksi Vieraista oli Reino "Repe" Helismaa.  Maineikas sanoittaja.
Ohjelmassa yleisö sai pyytää Repeä ex tempore tekemään laulun haluamastaan aiheesta.
- Tee laulu Suojasta! pyydettiin.
Repe mietti muutaman sekunnin ja alkoi laulaa jotakin talvesta ja suojakelistä. Yleisö alkoi kohista...
"No nytpä mulla vasta tässä syttyy järjen valo, Suojakin on nimeltänsä myöskin tämä talo!"  jatkoi Helismaa.
Oliko tilanne aito, en tiedä. Uskoisin niin. Helismaa kun oli tunnettu sanaseppo. Ja taisi hieman juksata yleisöä alkuun. 

Täällä pohjoisnavan alla eli saksalaisen tie ihan oikeaksi suomalaiseksi

 "Ostin hernekeitonhajuisen Wunderbaum-kuusen, että malttaisin odottaa rokkapäivää."

Maailman pienimmäksi kirjaksi (sivumäärältään) on aikain kuluessa ehdotettu mm. kirjoja Ruotsalaiset sotasankarit ja Ruotsalaiset mäkihypyn ja yhdistetyn menestyjät. 
Varsin paljon kannatusta on myös saanut Saksalaisen huumorin kultainen kirja.

Viime mainittu tuli mieleen, kun latasin e-kirjana   Dieter Hermann Schmitz: Täällä pohjoisnavan alla – Matkani saunankestäväksi suomalaiseksi (vrt. pesunkestävä).
 Mielessä kävivät Bill Brysonin hykerryttävän hauskat matkakirjat niin Iso-Britanniasta kuin Australiastakin. 

No, ehkä erona on se, että siinä, missä Bryson (turistina)  vielä näkee asiat hauskoina, Schmitz on vuosia Suomessa eläneenä jo sopeutunut maahan, eikä enää näe asioita "uusin silmin". 

Meistä suomalaista sanotaan (me itse sanomme, lähinnä?) että me haluamme aina halukkaasti tietää mitä muut meistä ajattelevat. Varmaan jokainen on kuullut sen vitsin, missä amerikkalainen, ruotsalainen, saksalainen ja suomalainen menivät eläintarhaan, ja...- jaa ei? No en minä sitä aio toistaa, guuglatkaa jos ette tiedä! 

Kirjoittajan työkavereita kutsutaan nimellä (en ole vaivautunut tsekkaamaan löytyykö miehen työmaalta Tampereen Yliopistosta tämän nimisiä ihmisiä, tuskinpa. Jokainen varmaan silti tunnistaa itsensä). Joistakin ihmisistä kirjoittaja tekee melko henkilökohtaisiakin huomioita, eivätkä ne kaikki  ole todellakaan kilttejä sen enempää työtovereista kuin muistakaan, kuten vaikkapa: "vaimoni sukulaismies Mauri, hän ei ota pisaraakaan alkoholia, paitsi perjantaisin, lauantaisin ja sunnuntaisin."  Toisaalta kirjoittaja haluaa murskata myytin juopoista, hiljaisista suomalaisista. Onkohan vain vieraskorea? 

On kirjassa hyvätkin hetkensä. Taisin jopa naurahtaakin pari kertaa.  Schmitz mm. kertoo, ettei enää tee aloittelijan virheitä vaikeassa kielessä: ei sekoita sanoja vaimo ja voima, ja mikä vielä tärkeämpää, sanoja anoppi ja apina. Kustaa on nimi, kusta on verbi. Että tapaamisen ja tappamisen välillä on vissi ero. Hauska tappa vanha tuttu, naureskeltiin hurreille joskus...

Virheitäkin sattuu: tamperelaisfanit eivät varmasti milloinkaan anna kirjoittajalle anteeksi sitä, että kirjassa väitetään kaupungin kahden suurimman kiekkojoukkueen menestyneen hyvin  Mestiksessä(!).

 Pahin "puute" on mielestäni kuitenkin  kirjan eräänlainen omaelämäkerran  ja romaanin välimuoto.
Teoksessa on ilmeistä "juonta"; jotkut tapahtumien kulut tuntuvat hieman liiankin loogisilta. Elämähän ei ole loogista jatkumoa vaan perustuu pikemminkin sattumiin, ei kuitenkaan liian hyvin kokonaisuuteen sopiviin. Vai miten?

Varsinainen kirjan idea on siis tulla Oikeaksi Suomalaiseksi, ei olla saksalainen Suomessa. Siihen pääsemiseksi kirjoittaja käyttää työtovereiden ideoimana eräänlaista seitsemän kohdan ohjelmaa: hän haluaa tehdä asiat kuten suomalaiset, ne aidot, tekevät. 

 Suorituslista vuodeksi:
1. Torstaisin pitää syödä hernekeittoa. 2. Perjantaina juodaan viinaa. 3. Pitää opetella tanssimaan tangoa. 4. Laivaristeily,  joko Viroon tai Tukholmaan 5. Osallistuminen hirvenmetsästykseen tai ajelu koiravaljakolla Lapissa.  6. Pitää osata kiroilla ja nähdä unia suomeksi. 7. Suomen kansalaisuus.

Miten mies onnistuu, sen voi lukea kirjasta.
Kuten ehkä on käynyt ilmi, mikään Suuri Humoristi ei kirjoittaja mielestäni ole (mikä tuskin johtuu kansallisuudesta). Toisaalta varsinaiseksi dokumentiksi tai elämäkerraksi teos on liian kevyt.

No, ainakin monenmoisten murhamysteerioiden välissä ihan OK luettava.  Eli schön und gut...


Schmitz, Dieter Hermann
Täällä pohjoisnavan alla: matkani saunankestäväksi suomalaiseksi
Atena kustannus oy 2013
 Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kirjailija: Dieter Hermann Schmitz
Kustantaja: Atena
E-kirjan julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 243
ISBN: 9789517969130


 

 

 

Lenita, suomalainen mies, sandaalit ja sukat

 

Sandaali. Ilman sukkaa.

Vuosia sitten, kun vielä asuin Mäntässä, kertoi eräs (silloin) noin viiskymppinen mies, jonka tunsin lähinnä hänen liikkeensä asiakkaana, kokemuksestaan olleessan Italiassa lomalla vaimonsa kanssa.
Vuodenaikaa en tiedä, mutta luultavasti ei ollut kesän kuuminta aikaa.
Illan viiletessä nimittäin pariskunta päätti lähteä kaupungille pienelle kävelylenkille. Jalkaan tietysti lenkkarit ja päälle se suomalaisten epävirallinen kansallisasu, Rukan tuulipuku.

Jossakin vaiheessa tuli tarve nauttia jotakin virkistävää. Siispä sisään pieneen ristoranteen.
Eipä kestänyt kauan, kun pariskunta alkoi tuntea olonsa jotenkin epämukavaksi; muu porukka kun oli lähinnä nuoria ja  keski-ikäisiä miehiä, yllä pikkutakki ja jalassa mustat kiiltävät kengät. Joillakin jopa solmio kaulassa. Katselivat ns. nenänvarttapitkin outoja ulkomaalaisia urheilurytkyissään...

Kuulema suomalaisemme kulauttivat juomansa pikapikaa ja lasku ja ulos. 

Italialaiset miehet ovat tunnettuja siitä, että he pukeutuvat (ainakin omasta mielestään) todella viimeisen päälle. 
Espanjalaiset miehet eivät vaatteisiinsa ja ulkonäköönsä kiinnitä yhtä paljon huomiota kuin Välimeren naapurinsa.
Aurinkorannikolla turistit yrittävät joskus ravintolaan tai kauppoihin ilman paitaa (miehet) tai naiset bikineissä. Rantaravintolat  eli merenderot sen sallivatkin.
Brittituristeista naiset yleensä pukeutuvat ravintolailtaan kauniisti, miehille tuntuvat riittävän ne sortsit ja futispaita. 

Luin tässä netissä, miten  suuressa maailmassa kuulema ensi kesän kuuma muoti on sukat ja sandaalit. Eli se suomalaisen juntin pahin moka, ainakin aiemmin.  

Lenita Airistohan on aina haukkunut suomalaisten miesten pukeutumista, kun kuulema jopa liituraitamiehet saattavat laittaa jalkaansa valkoiset, sini-punaraitaiset urheilusukat jos ei vaimo tai tyttöystävä ole tarkkana. 

Joku kommentoi, että suomalainen voi aivan hyvin pitää sandaaliensa alla sukkia, kesät kun eivät Suomessa aina ole kovinkaan lämpimiä. Mutta: jos ei ilma ole kylliksi lämmin sandaaleille, miksi pitää niitä eikä "oikeita" kenkiä?

Suomalainen mies ei vaatteilla juurikaan koreile: rumaa kun mies on koree.  Ja lenitoista ja muista huolimatta pitää niitä sukkia sandaalien kanssa kuten ennenkin. Olimme siis (kerrankin) muodissa edellä Suurta Maailmaa?

  (No itse asiassa, minä en sukkia sandaaleissa pidä. Liian kuumaa.)

Tunnustan eläneeni

Minua arvostellaan, syytetään, solvataan miltei joka päivä.

Ei, ei ihan suoraan ja henkilökohtaisesti.  Mutta kuitenkin julkisesti. No. Liioittelen ehkä vähän.

Miltei joka päivä joillakin on kuitenkin oikeus (velvollisuus?)  kertoa minulle ja kaltaisilleni ihmisille miten väärin toimin kaiken aikaa. 

Kun syön, se on ruokaa, joka on joko kasvatettu tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä eläimille  (kananpoika, lehmät, siat, kanat) tai saastuttaa (lihantuotanto).  

 Jos en muutu vegaaniksi, olen muuttamassa tämän telluksen paikaksi, joka käy tuhoaan kohti.

 Puhumattakaan kaikesta muusta.


Kun ajan autoa, se saastuttaa.  Ja auto muutenkin on tehty materiaaleista, joita on vaikea kierrättää.

Entäpä vaatteet? Kengät?  Ostanko Kiinassa tai muualla idässä  tehtyjä halpistuotteita?
  Ostan.
  Ne on luultavasti  tehty lapsityövoimalla. Sikamaista!  
Ja sitäpaitsi, useimmat kengät on tehty nahasta; eläimen nahasta! 
Omistan lisäksi suuren määrän nahkapuseroita, -takkeja ja -liivejä. 
Varmaan suuri osa niistäkin Kiinassa (tai Marokossa) tehtyjä.

Viihde- elektroniikka.  DVD:t, CD:t etc.  Käytänkö esim amazon.yhtiötä?
Kyllä. Tilaan sieltä musiikkia ja filmejä.
Enkö muka tiedä, että yrityksen työntekijät ovat alipalkattuja, heidän oikeutensa ovat rajoitetut?
En. Ainakaan minä en siihen voi vaikuttaa. Vai voinko? Olemalla ostamatta heiltä?  Ja sitten koko firma menee konkurssiin? Ihan oikein niille!  Riistäjäkapitalistit! Ei vain taida onnistua.

Olen siis kylmä, tunteeton, ihmisiä (työntekijöitä) ja heidän tarpeitaan ja oikeuksiaan halveksiva inhokuluttaja?  Syön lisäksi  kuolleita eläimiä ja käytän niiden nahkoja? 

Niin kai sitten.  

Mitä minun pitäisi tehdä?  Tehdä parannus?  Muuttaa maalle, alkaa luomuviljelijäksi ja kasvissyöjäksi?

Lopettaa sosiaalisen median seuraaminen tältä osin.  Paljon helmpompaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pablo_Neruda

Autoja ja muoteja

Joskus kauan sitten tyttäreni, joka oli silloin kaksi-kolme vuotta vanha, tunnisti (muistaakseni) Kodin Kuvalehden liitteestä oppineensa kymmenet koirarodut ilman vaikeutta.  

Useita vuosia aiemmin entisen koulukaverini poika tunsi ilman vaikeutta kaikki Suomessa myytävät automallit ja -merkit. Toki tuohon aikaan kaikki vauvasta vaariin tiesivät mikä oli Volkkari, Volvo, Mini, Rätti-Sitikka...eikä paljon enemmän tietoa vaatinut tuntea Skoda, Lada, Mosse.

Vaan miten mahtaa olla nyt? Nythän autot ovat kaikki samanlaisia tietyn tyypin sisällä.

Nissan Qasqai oli ensimmäinen ns. cross over -auto. Hieman oudon näköinen, ja vielä oudompi nimi.

 Hyvin nopeasti markkinoille ilmestyi kummasti samannäköisiä autoja: 

Opel Mokka

 

KIA C´eed

Hyundai Accent

Jopa saksalaiset "laatuautot" (?) eivät voineet välttää muotia.

BMW Serie 1

Mercedes Benz  GLK

Joskus aikoinaan ihmiset ostivat (ja edelleenkin ostavat!) muotivaatteita. Onko niin, että "muoti" on tullut myös autoihin?