lauantai 29. maaliskuuta 2014

Elämä on laiffii, eli elämää suurempia elokuvia ja musiikkia.



Tällä viikolla  katselin   TV:stä Charlie Chaplinin elokuvan Diktaattori ("Great Dictator", 1940.)  Jotenkin yhtäläisyyttä toiseen suureen rauhan mieheen, John Lennoniin, ei voinut olla huomaamatta. Kumpikin oli tunnettu "ei kovin helppoina" ihmisinä. Kummankaan halua toimia rauhan puolesta ei kannata kuitenkaan epäillä. Olivat miehenä, isänä, ihmisinä,  millaisia tahansa.
 Chaplin on yksi elokuvamaailman kuolemattomia.


Joskus 80-luvulla YLE lähetti (muistaakseni)  sunnuntai-iltapäivisin radiossa sarjaa Elämää suuremmista elokuvista.
Myöhemmin ohjelmista julkaistiin myös kirjaversiot.

Peter von Bagh oli ohjelman toimittaja. Dramaattiseen tyyliinsä (mieleen tuli helposti sarjafilmi Lahjomattomien kertoja) Bagh kertoi filmeistä, jotka olivat hänen mielestään elokuvan historian tärkeimpiä. Näyttelijä Rea Mauranen luki ohjelmassa myös muiden kirjoittamia arvioita po. elokuvista.

Jostain syystä edes YLEn arkistossa ei löydy listaa Baghin valitsemista elokuvista. No problem, google-haku auttaa (melkein) aina! No, löytyihän sieltä, jotakin.

Mutta, jos - ja kun  -  olen rehellinen, tuskin monikaan ennen vuotta 1940 tehty elokuva kiinnostaa/kiinnosti silloin.

Tietysti elämää suurempien elokuvien  listalta  löytyy esim.  Citizen Kane. Polkupyörävaras. Psyko. Ihana elämä. 
 Tottahan siellä ovat kaikki  "klassikot". Leffahullujen must- elokuvat.

Jossakin lehtijutussa (niin, joskus luettiin lehtiä!) von Bagh kertoi katsovansa suosikkifilmin vähintään kolme (3) kertaa; ensi kerran kuten kuka tahansa katsoja, toisen kerran keskittyen erilaisiin kuvakulmiin, tekniikkaan ym., ja kolmannen kerran yhdistäen nämä, tietäen jo elokuvan juonen ja sen mitä se haluaa "sanoa".  Voi olla että tämä ei ole juuri se mitä hän sanoi, muisti voi tehdä temppuja.  Joka tapauksessa, olen kyllä itsekin huomannut, että esim. elokuva Keskiyön Cowboy kolahtaa joka kerta eri tavalla, kun vuosia (jopa vuosikymmeniä) on lisää.  Tai vaikkapa  Kissa kuumalla katolla.  Marilyn Monroen elokuvat olen nähnyt (useimmat niistä) moneen kertaa. Monia minulla on DVD:nä.

Joskus vuonna 1965 Pekka Gronowilla oli Ylellä radio-ohjelma nimeltä Jazz-65. Gronow ei soittanut pelkästään jazzia, vaan mös bluesia.  Olin Rolling Stones- fan, joten kun Gronow soitti Muddy Watersia, John Lee Hookeria, voin kuunnella niitä artisteja, mitä Stonesit kehuivat fanlehdissä. Se johti kokonaan uuteen maailmaan. En kuitenkaan hylännyt Stoneseja, monet heidän tekemänsä versiot eivät kalvenneet alkuperäisen rinnalla. Joskus jopa menivät edelle.  Vaikkapa heidän versionsa kappaleesta You Can Make If You Try.  Gene Allison. Ja jotkut  Chuck Berryn biisit. Gronow on julkaissut mm. kirjan Popmusiikin vuosisata (Otava, 1968) yhdessä Seppo Bruunin kanssa sekä useita populaarimusiikkia ja äänilevytuotantoa käsittelevää kirjallisuutta. Osa niistä on julkaistu Suomen ulkopuolella.






Jossakin vaiheessa blues iski rajusti Euroopassa.  Varmasti voi sanoa että brittibuumin alkuaikojen bändit kuten Stones, Animals, Pretty Things, eivät olleet puristien mieleen. Mutta, aika on osoittanut, että ne jotka halusivat soittaa mm.  "aitoa"  Chicago-bluesia eivät olleet juurikaan  sen aidompia.  John Mayall on arvostettu muusikko tänään, mutta monet alkuaikojen  albumit kärsivät jotenkin  liian   "akateeemisesta" otteesta. Miehen Blues Breakers on ollut eräänlainen brittibluesin korkeakoulu, josta mm. monet kitaristit ovat nousseet paljon suurempaankin suosioon kuin maestro itse. Mies kiertää yhä ympäri maailmaa keikkailemassa yhtyeensä kanssa, ja tuntuu aina löytävän mainioita muusikoita rinnalleen. He ovat käyneet mm. Malagassa, missä olin onnekas näkemään ja kuulemaan legendaa. 






 Peter von Bagh ja Pekka Gronow ovat suuresti vaikuttaneet siihen miten koen maailman, mitä arvostan, mistä nautin. Mitä haluan katsella, mitä kuunnella.  Kolmas henkilö, tietysti, on Jukka Waldemar Wallenius.   Mies, joka ei ehkä tuonut rock and rollia Suomeen  mutta  teki esim. bluesia ja muuta ns. mustaa musiikkia tunnetuksi Suomessa, ensin Finnish Blues Societyn perustajana ja myöhemmin jakamalla musiikkisivistystä Musa- ja Soundi -lehdissä.

Jos olisin amerikkalainen, sanoisin God bless ´em all.  Kun en ole, sanon vain: Hyviä jäbiä, kaikki!



.





maanantai 24. maaliskuuta 2014

Saippuaa ja sarjafilmejä

Olen muutaman viikon aikana katsellut kolumbialaista saippuasarjaa nimeltä Victoria. Sarja ei ole saanut kriitikoilta kovin korkeita arvosanoja.   Eikä oikeastaan ansaitsekaan.  Eteläamerikkalaiseen tapaan näytteleminen tuntuu menevän "yli". Vai lieneekö latinalaistemperamentti vain niin vieras pohjoisen miehelle?  Sitä näyttää kanava Nova.

Sarjan päähenkilöt ovat kaikki hyvin toimeentulevia ihmisiä. Tämä on kokemukseni mukaan tavallista eteläamerikkalaisissa sarjoissa, ihmiset haluavat katsella kauniita ja rikkaita ihmisiä.


Viittäkymppiä lähestyvä nainen ihastuu itseään miltei 20 vuotta nuorempaan mieheen.  Samaan aikaan naisen aviomiehellä on meneillään työpaikkaromanssi nuoremman kolleegan kanssa. 

Tilanne johtaa avioeroon. Mutta, kuten arvata saattaa, asiat mutkistuvat.  Pääjuonen lisäksi seurataan myös monien muiden ihmisten kohtaloita. 

Juuri nyt en tiedä, miten asiat kehittyvät.  Aika näyttää. Yöuniani en silti aio menettää...

Espanjassa näytetää monia latinalaisamerikkalaisia sarjoja. Yhteinen kieli yhdistää ; lisäksi Espanjassa tehty "dubbaus" eli kielen muuttaminen paikalliseksi on tarpeetonta. Se vähentää kuluja. 

Joskus aikoinaan äitini katseli päivittäin kotonaan TV:stä Kauniita ja rohkeita. Kuten  hyvin monet naiset. Iästä riippumatta. 
Joskus kun hän oli sairaalassa (tilanne ei ollut tuolloin vakava) menimme häntä katsomaan. Kaikki mummot,  jotka eivät olleet "petin pohjilla", istuivat TV-huoneessa, seuraten sarjaa.

Itsekin katselin aikoinaan Dallasia ja Dynastiaa. Lähinnä kai silloisen vaimoni seuraksi... 

Dallasin  ja Kauniiden ja rohkeiden  henkilöhahmot tulivatkin luultavasti useimmille suomalaisille tutuiksi; Jope Ruonansuu levytti kappaleen Ritke Vorresteri (Ridge Forrester), jolla on "leuka kuin puuliiteri". Jaakko Teppo taas lauloi Pamelasta, Dallasin henkilöhahmosta. Ja kuinka J.R. on sellainen sonni joka pitäis salavoo...

Suomessa Metsoloiden sympaattiseltä lääkäriltä tulivat jotkut kuulema "oikeassa elämässä" kyselemään neuvoja...

Jotkut  sanovat, että saippuasarjojen katsominen  osoittaa, että ihmisen oma elämä ei olet tarpeeksi jännittävää. Että jotakin puuttuu.

Olen aviossa naisen kanssa, joka on elänyt lapsuutensa Irakissa. Koska hänen isänsä joutui poliittisen vainon kohteeksi (mm. koki kidutusta vankilassa), perhe joutui maanpakoon Libanoniin ja päätyi lopulta Englannin kautta Espanjaan. Isä oli ollut Irakissa menestynyt rakennusurakoitsija. Espanjassa hän joutui aloittamaan uransa uudelleen, ja menestyi. 

Vaimoni opiskeli Lontoossa, mutta päätyi lopulta isänsä firmaan Espanjasa, myyntityöhön, asuntoja kauppaamaan.

 Oma tarinani ei ole likikään   yhtä dramaattinen.  Minun lapsuuteni Suomessa oli turvallinen, koulussakaan  minua ei kiusattu. Teini-ikäkin meni ilman suurempia ongelmia. Seksuaalisuuteni kanssakaan ei vaikeuksia ollut  (mitä nyt tuntui että testosteronia oli vähintäänkin riittävästi...), tiesin olevan selkeästi ns. hetero.  

Mitä sitten tapahtui, sitä en halua jakaa.  Koska ihmiset, jotka kuuluivat elämääni, eivät ole niitä, joiden elämän tapahtumista haluaisin minulle vieraiden ihmisten tietävän. Ainoa, mitä voin sanoa on, että elämäni oli joka suhteessa varsin tavallista suomalaista elämää.

 Kun sitten  muutin Espanjaan, nousukausi oli alussa, ja vaimoni (silloin vielä tyttöystävä)  ansaitsi hyvin. Itse tein ajoittain tilapäisiä töitä. Muutaman vuoden päästä avioiduimme. Sitten ajat huononivat, vaimoni joutui työttömäksi (kuten tuhannet ihmiset kiinteistöalalla), minä sairastuin, jouduin kahteen leikkaukseen, joissa molemmissa olin kuolla ja toipuminen kesti kuukausia.
Viimein jouduin (tai pääsin) työkyvyttömyyseläkkeelle, joka maksetaan Suomesta.

Muistan yhä päivän, jolloin istuin penkillä meren rannalla. Afrikkalainen mies halusi myydä minulle jotakin. Sanoin, että minulla on kaksi euroa taskussa, eikä huomisesta tietoa. 

Sain lopulta eläkkeeen, ja vaimollekin alettiin maksaa (todella pientä)  työttömyyskorvausta.  Muutaman vuoden ajan kävimme kirpputorilla. Se helpotti tilannetta edes hieman. Pesukoneen ja tiskikoneen hajoaminen merkitsi silti miltei katastrofia. 

Taloudellinen tilanteemme on nyt onneksi  hieman parempi. 

Joskus aikoinaan  luin iäkkään suomalaisen naisen haastattelua hänen  omasta elämästään. Osa hänen perheestään meni  aikoinaan Neuvosto-Venäjälle uskoen uuteen parempaan maailmaan. Eikä heistä kuultu koskaan sen jälkeen.  Toiset perheenjäsenet jäivät Suomeen.  Ja kokivat myöhemmn mm. talvisodan kauhut.  Silti, naisen mielestä, hän ei ollut kokenut mitään todella  merkittävää elämässään.  

Mielestäni  me  ns. tavalliset ihmiset  olemme kuitenkin niitä, jotka kokevat todellisen elämän, ilman tv-ohjelmien tai elokuvien keinotekoista  dramatiikkaa.  Mutta -  jos ja kun -  elämään ei kuulu kauheuksia tai suurta dramatiikkaa, haluamme silti kokea voimakkaita tunteita.  Ja sitten  kun TV on suljettu tai palaamme elokuvista, voimme mennä petiin ilman pelkoa tai ahdistusta.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hän arvostaa turvallista, tavallista elämää.  Jännitystä  hakee mieluummin kirjoista, elokuvista tai televisiosta. Urheilukin on mitä parhainta viihdettä.  Tämän päivän action-leffoja en  halua nähdä: räjähteleviä autoja, terrorismia. Mieluummin vaikka lovey dovey- pusipusi- saippuaa...mutta pieninä annoksina. Ja jalkapalloahan  ei voita mikään!

Muuten. Katselen BBC:n Casualty- sarjaa joka viikkko. Näytetäänkö Suomessa, en tiedä. Netin kauttta voi ehkä katsella. 










maanantai 17. maaliskuuta 2014

Plátano vai banaani?




Tänään kävin ostoksilla, ja ostin mm. kanarialaisia plátanoita (banaaneja) amerikkalaisten sijasta.  Syynä hinta. Yleensä ostan niitä halvempia. Ja ne ovat  niitä pohjoisamerikkalaisten tuottamia. 
 Supersol on yksi Espanjan supermarketteja.
(Supermarket ei muuten Espanjassa tarkoita ihan samaa, kuin vaikkapa Suomessa. Melkein mikä tahansa kioskia suurempi voi olla supermarket. Ne todella isot marketit ovat hipermarketteja.)

Se sai minut ajattelemaan. Haluanko tukea pohjoisamerikkalaista, ylikansallista yhtiötä vai espanjalaista? 

Ns. reilu kauppa on kannatettava asia, samoin kuin vihreys.  Valitettavasti vain ns.  tarkan euron taloudessa usein on pakko ostaa edullisinta. 

Kuinka paljon vastuuta voi tavalliselta kuluttajalta vaatia? (En muuten halua, että minua kutsutaan kuluttajaksi!)



Sosiaalinen media (some) kuten facebook on täynnä materiaalia, joka varoittaa syömästä tiettyä ruokaa (se lihottaa, altistaa sydäntaudeille etc.), myös  neuvoo nauttimaan jos jonkinlaisia luontaistuotteita (joista taas varoitellaan toisaalla, niissä kun voi olla mm. raskasmetalleja ym.) Rasva, erityisesti voi, onkin kuulema ihan terveellinen ravintoaine. Jossakin toisella sivulla taas kerrotaan , että kolesteroli tappaa. Siksi tarvitsemme tuotteita, jotka alentavat "`pahaa kolesterolia". Tiettyjä margariineja, esimerkiksi.  Kovat rasvat, kuten voi,  ovat pahasta. Ota noista sitten selvää. 

Ostaisin mielelläni tuotteita, joiden tuottajat saavat niistä kohtuullisen hinnan. Mikä se nyt sitten onkin.

Mutta, totta puhuen, voisin yhtä sanontaa mukaillen sanoa: Kun kuulen sanan "terveellinen", poistan aseestani varmistimen.  

Salud!








keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Axel on poissa








Kävin tänään terveyskeskuksessa La Calassa, Mijas Costalla. En itseäni varten, vaan vaimon seurassa. Hän kun tarvitsi reseptin uudistamisen ja ajanavarauksen puolivuotiseen verikokeeseen (rutiinitoimenpide). 

Vaimo sai reseptinsä, sitten piti jonottaa ajanvaraukseen.

Jonossa huomasin tutun naisen; norjalaisen, jonka kanssa olen jutellut monet kerrat. Hänellä on koira, ja koiraihmisethän ovat kuin samaa perhettä.  

Kysyin miten hän voi, ja nainen sanoi voivansa hyvin.
 En  halunnut tentanta miksi sitten oli lääkärin vastaanotolla.   Sen sijaan kysyin, tiesikö hän mitä kuului toiselle norjalaiselle, Axelille. Hän kertoi, että mies oli kuollut. Kaksi viikkoa sitten. 

Tieto tuntui uskomattomalta. Vaikka siihen olin voinut varautua.

Olin tuntenut Axelin siitä asti, kun muutin Aurinkorannikolle. 15 vuotta sitten. Hän  oli muuttanut omaan taloonsa noin 20 vuotta sitten.   Entinen hammaslääkäri vietti eläkepäiviä Etelän lämmössä.

Päivettynyt, lihaksikas Axel oli kuin malliesimerkki siitä, miksi Norja ja norjalaiset tuntuvat voittavan melkein kaiken mahdollisen hiihtourheilussa.  Todellinen viikinkien perillinen, vielä yli kuusikymppisenäkin. Myös kuolleessaan jo yli seitsemänkymppisenä. Viime vuosiin asti pelaten tennistä, käyden salilla. 

Axelilla oli koira, Sultan. Näin heidät lähes päivittäin. Juttelimme, puhuimme urheilusta. Me jaoimme ehkä hieman omituisen huumorintajun;  heitimme herjaa. Läppää, kuten nykyisin sanotaan. Minä norjalaisista, hän suomalaisista.  Tunnustin, että maastohiihdossa Suomi oli miltei kadonnut maailmankalta.  Syystä, jonka kaikki tiesivät. 

Mäkihypyssä oli aika, jolloin Norja putsasi pöydän. Niinpä sanoin Axelille, että syynä oli se, että heillä oli suomalainen valmentaja, joka kertoi norjalaisille, miten hypätä. Norjalaiset kun ovat vahvoja mutta eivät kovin älykkäitä, joten tarvitsevat jonkun neuvomaan...jonkun suomalaisen...


Nyt tajusin, ettei tällaista jutustelua koskaan enää tapahtuisi. 
Kun joskus  aikoinaan  kuulin, että Axelilla  oli aivokasvain, tiesin, että se voisi olla lopullista. Silti, kuulla hänen kuolleen oli shokki. 



En koskaan käynyt Axelin kotona. Eikä hän meillä.  Tapasin hänen vaimonsa (toisen vaimon) vain joskus kävellessämme. Emme myöskään istuneet koskaan  iltaa kapakissa yhdessä. Silti haluan kutsua häntä ystäväkseni.


Ehkä jonkun mielestä on liikaa kutsua Axelia ystäväkseni. Toisaalta, mielestäni  voi tuntea ihmisen koko elämän ajan, olematta koskaan todella enemmän  kuin tuttava. 

Axel oli hieno mies. Kaipaan häntä todella.

Nyt hän on poissa. Lepää rauhassa, Axel. 





lauantai 1. maaliskuuta 2014

Huoleton on hevoseton poika.






Huoleton on hevoseton poika toteaa vanha suomalainen sananlasku.

Tänä päivänä hevosia on vain harvoilla, ja nekin urheilu- tai huvikäytössä. Omat tyttärenikin aikoinaan olivat "heppahöperöitä" - omat kypärät ja muut vermeet piti omistaa. Tokikaan hevoseen meillä ei varaa ollut.

Huoletontahan tuo tuollainen hevosharrastus oli, enimmäkseen. Paitsi sen yhden kerran, kun jollakin ruotsalaisella ratsutallilla hevonen "pukitti" (näin se termi muistaakseni kuuluu), ja tytär putosi selästä. Hevonen oli käyttäytynyt koko ajan hermostuneesti, mutta sen käyttöömme antanut tyttö vakuutti sen olevan ihan helppo ratsu. No, mitään vahinkoa ei onneksi sattunut, eikä tapauksesta jäänyt traumoja kenellekään. Jos kyseessä olisi ollut suomalainen tapaus, olisimme varmasti valittaneet asiasta.

Tänä päivänä ihmisiä liikuttavat hieman erilaiset hevosvoimat.
Nuorna miesnä en omistanut autoa (vaikka tyttöjen "jahtaaminen" olisikin ollut paljon helpompaa ratin takaa), mutta perheen mukana autosta tuli lähes välttämättömyys. Kauppareisut, lasten koulumatkat (suurimman osan kyllä tekivät polkupyörillä itse), harrastuksiin kuljetus.  Ja vielä lomamatkat. Autosta tuli jokapäiväinen kulkuväline.

Nyt kun asun Espanjassa, olisi mahdollista käyttää ns. julkisia kulkuneuvoja, jotka ovat huomattavasti halvempia kuin Suomessa. Bussit kulkevat, samoin junat, ja taksikin on paljon halvempi käyttää kuin Suomessa.

Kun kävimme kirpputorilla myymässä, auto oli luonnollisesti välttämättömyys. Kaupassakäynnit, pankkiasiat, terveyskeskuskäynnit, kaikki sujuvat myös toki sutjakammin omalla autolla. Polkupyöriä Aurinkorannikolla harrastavat lähinnä lapset ja harvat nuoret. Teini-ikäiset kurvailevat skoottereillaan (mopoauto on ilmeisesti täysin poissa laskuista). Kilpapyöräily on sitten asia erikseen. Minulla oli skootteri jonkina aikaa, mutta koska vakuutus oli korkea (nuoret ovat suht. usein osallisina liikennevahingoissa) ja käyttö vähäistä, myin sen pois.

Auton käyttö Espanjassa on (yllätys?) melko paljon halvempaa kuin Suomessa. Polttoaine, huollot, katsastus.

Huoleton siis voi olla auton omistajakin? No, voi ja voi olla olematta.

 Jokin aika sitten kävin hoitamassa "viikon arvopaperit" eri loton ja muut veikkaukset. Jätin auton kadun reunaan, pienen matkan päähän liikenneympyrästä. Kuten ehkä kymmeniä kertoja ennenkin. Samassa paikassa olen nähnyt autoja 3 - 4 peräkkäin, erityisesti kesäaikaan eli turistikaudella.

Samalla kertaa kävin myös pankkiautomaatilla, ja koska siellä oli pientä jonoa, viivyin poissa kaikenkaikkiaan ehkä 15 minuuttia.
Kun tulin takaisin, auto oli poissa.

Paikalla oli oranssi tarra, joka kertoi, että poliisin toimesta auton oli siirtänyt grúa, ja antoi puhelinnumeron, mistä saisi tiedot mistä ja miten auton saa takaisin.  


Grúa


No, paikka löytyi, ja eikun taksiin ja ajelemaan parikymmentä kilometriä. Taksikuskin kanssa juttelin asiasta, ja hän totesi kanssani, että poliisi on tullut paljon tarkemmaksi rikkeistä (tosin en nähnyt keltaista viivaa tai liikennemerkkiä paikassa!) ja että varsinkin kesäisin turistit ovat vakiomatkalaisia hakemaan autojaan. Velkainen Espanjan valtio ottaa talteen euron sieltä mistä saa.

Olin nähnyt poliisiauton ja hinausauton lähtevän kierrokselle kun ihmettelin oman autoni katoamista. Samassa paikassa, mistä autoni oli viety, näkyi seuraavana päivänä  oranssi kolmio. Jälleen pikavoitto jollekin...

Koska olen ns. residentti, ei minun tarvinnut maksaa sakkoa (miksi ulkomaalaiset ovat eri asemassa, en tiedä), vaan "vain" siirtokulut.
Hyvä niin. Tuntui vain, että lotto (en voittanut mitään) tuli turhan kalliiksi.

No, auton "harmit" eivät loppuneet tähän. Katsastuksessa auton jarrupala oli kulunut ja takavalo (vaikka polttimo oli vaihdettu huollossa) temppuili.  Huolto ei sanonut mitään jarrupaloista. Taidanpa antaa nootin pojille.

Huoleton on autoton ihminen (sukupuolineutraali ilmaisu)? No, ehkä välistä huolettomampi kuin autollinen. Silti en taida vaihtaa jalkamieheksi. Sen varastossa ikävissään viruneen fillarin voisin kyllä laittaa kuntoon...




Peugeot Partner. Laillisesti parkissa.



Bates Motel