tiistai 30. huhtikuuta 2013

Oi aika toukokuun...

Suomalaisilla on (vapun riehasta selviytymisen/selviämisen jälkeen) kaksi mahtavaa elämystä tulossa samassa kuussa: Eurovision laulukilpailut ja jääkiekon MM-kisat.




Eurovision laulukilpailussahan maanosan parhaat (+ Israel) maat kisaavat voitosta esittämällä yleensä englanniksi kansallista diskomusiikkia tai mahtipontisia balladeja. Lopulta yleensä jokin entisen itä-Euroopan maa voittaa, mikä erityisesti Iso-Britannian mielestä on verinen vääryys; sehän perustuu ihmisten äänestykseen.  Suomella ei yleensä ole mahdollisuuksia, suomalaiset antavat uskollisesti äänensä muille  pohjoismaille, jotka taas jakavat äänensä muille pohjoismaille kuin Suomelle. Ranskaa puhuvat maat jakavat äänensä keskenään. Jne.

Suomen mahdollisuudet menestyä jääkiekossa ovat ehkä hieman paremmat. Ensinnäkään vastustajia ei ole yhtä monta kuin euroviisuissa, eikä voittajaa valita demokraattisesti vaan vahvimman oikeudella.

Jokakesäistä kiekkohuumaa on nostatettu taas karmealla kiekkotunnarilla. Jos se ei (viimeistään) saa kiekosta innostumatonta inhoamaan lajia, niin sitten ei mikään.



Huumaa nostattamaan on ilmeisesti saatu ainakin maksukanaville harvapuheinen  Antero Mertaranta. Mies on tiettävästi saanut Suomen Kebabmyyjien Liiton kultaisen arvomerkin työstään sen jäsenten hyväksi. Tosin liiton pj. kuulema merkkiä antaessaan huomautti, että suurin osa Suomessa myytävästä kebabista myydään erilaisissa ravintoloissa, ei kioskeista." Mitenkään Mertsin työtä väheksymättä" hän totesi, ojentaessaan kultaisen merkin sekä kortin, jonka omistaja saa ikuisen 50 % alennuksen liittoon kuuluvien yritysten tuotteista.




Huumaa laskemaan  taas ovat intoutuneet Miehet Huipulla. Kalervo "Hymypoika" Kummola, Jääkiekkoliinton puheenjohtaja, ja monitoimimies, hauska velikulta Hjallis Harkimo ovat suurinpiirtein sanoneet ettei kisoihin valitulla rupusakilla ole mitään jakoa kisoissa. He ovat jyrkin sanoin paheksuneet miehiä, jotka vain juoksevat (no, luistelevat) rahan perässä, ja unohtavat velvollisuutensa armasta kotimaataan kohtaan. "Ensin kyllä ollaan tulossa maajoukkueeseen mainetta kasvattamaan, sitten kun on päästy NHL:ään suuriin rahoihin käsiksi, ei enää kiinnosta muu kuin raha!" toteaa Hartwall-areenan rakennuttaja Jokerit-kiekkojoukkueen omistaja ja 17 yhtiössä mukana olevat Harkimo.
,
Laulukuoroon on liittynyt myös yleensä varsin vaitonainen Juhani "Tami" Tamminen, maineikas entinen pelaaja ja nykyinen valmentaja. "Aurinkokuninkaana" nykyisin tunnettu Tami arvosteli myös hänelle epätavallisen  kovin sanoin pelaajia, jotka eivät halua suorittaa kansallista velvollisuuttaan isänmaan maineen ja menestyksen puolesta.

Että silleen. Kun noin viisaat miehet noin viisaita puhuvat, eiköhän meidän taviksien kannata uskoa, ettei torilla tavata. Nekään, jotka osaavat jo lukea suoraan.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Tsemppiä, Tsimppa! eli muistoja menneiltä ajoilta

Mies  roikottaa  käsistä ikkunan ulkopuolella  potkivaa ja kiroilevaa tyttölasta. "Senkin Simppa!" tyttö huutaa. Muun muassa...
"Sano Tsimppa, sano Tsimppa!" ärsyttää  mies. Läsnäolevista lapsista suurin osa ei tiedä mitä tehdä ja ajatella, toiset naureskelevat,  jotkut huutelevat tytölle kannustusta.  Ikkunan alapuolella, monta metriä alempana,  ovat kelllariin johtavat betoniportaat. Tilanne palaa kuitenkin normaaliksi. Tyttö on takaisin luokkahuoneessa. Kukaan ei loukkaannu. 

Kun olin silloisen kansakoulun (peruskoulu tuli vasta myöhemmin) kolmannella luokalla, meillä oli, sanoisinko omalaatuinen opettaja. Ylläkerrottu tapaus on jäänyt erikoisesti mieleen. Mikä siihen johti on kadonnut mielestä. Oliko kyseessä omalaatuinen "kurinpalautus" vai jonkinlainen pila?

Opettaja, nimeltään Simo "Simppa" Varis (nimi muutettu) saattoi tulla tunnin alussa  luokkaan, ottaa Valitut Palat, nostaa jalat pöydälle, ja alkaa lukea.  Me, kolmas ja neljäs luokka, saimme usein  kuluttaa tunnin (ja  joskus melkein koko päivän) miten tahdoimme. Tuolloin, pienissä kouluissa oli tavallista, että opettaja opetti kahta luokkaa samanaikaisesti, ja silti oppilaiden määrä oli pieni.  Joidenkin lasten mielestä  (varmasti olisi tänäkin päivänä) meidän silloinen opettajame oli  varsinainen toive-ope!

Luonnollisesti kerroimme (ainakin jotkut meistä)  opettajasta ja tunneista kotonamme, ja opettaja joutuikin
lopulta vastaamaan koulun johtokunnalle omalaatuisista "opetusmetodeistaan".  Isäni kuului silloin tuohon johtokuntaan, ja hän yhdessä muiden vanhempien kanssa  ehdotti opettajan vapauttamista tehtävistään eli suomeksi sanottuna antamaan hänelle potkut. Byrokratia toimi tuolloin(kin) varsin hitaasti, ja kun opettaja ei ollut syyllistynyt mihinkään selkeästi  määriteltyyn virkavirheeseen, erottaminen oli vaikeaa.  Ilmeisesti po. opettaja oli uransa alussa toiminut ns. normaalin henkilön ja opettajan tavoin, ehkä ollut jopa hyväkin opettaja.

Kokouksessa, missä pyynnöstä hänen erottamisekseen tehtiin päätös ja siirrettiin lopullinen päätösvalta korkeammilla viranomaisille, opettaja ei reagoinut mitenkään, ei  "ihmetellyt" tai kiistänyt olleensa epäpätevä tai  laiminlyöneensä opetusvelvollisuuksiaan.  Luultavimmin hän joutui käymään läpi joitakin testejä, joissa hänen mielenterveytensä tai sen puute todettiin. Olin tuolloin  vain 9-vuotias, enkä voi muistaa, en enkä edes tietää.

Koko prosessi kesti kuukausia, mutta  kevätlukukauden alkaessa meillä oli uusi, nuori sijaisopettaja, opiskelija, joka oli ehkä parikymmentävuotias. Matti M.  Hänellä oli luultavasti 20 vuotta vanha  auto, jota me joskus työnsimme käyntiin. Kantti kertaa kantti, sitä kutsuttiin silloin.

Kuinka kauan Simo V. laiminlöi opetusta ja sitä  kuinka monta oppilasta jäi kunnollista opetusta vaille ja kuinka kauan, en tiedä (tai muista). Omalta kohdaltani kyse oli vain yhdestä syyslukukaudesta. "Uusi" opettaja oli onneksi innokas, melkein kuin isoveli, ja sai puolessatoista vuodessa kurottua kiinni sen, mitä  me kolmasluokkalaiset olimme menettäneet. Sitten, neljänneltä luokalta osa meistä pyrki ja pääsi oppikouluun.

Viime viikkoina keskustelu Suomessa on käynyt kuumana tietyn opettajan väitetyn oppilaaseen kohdistaman  "liiallisen voimankäytön" ja sitä seuranneen erottamisen vuoksi.  Useimmat ihmiset (erityisesti lasten vanhemmat)  tuntuvat olevan enemmänkin huolissaan oppilaiden oppimisen turvaamisesta häirikköjen viedessä työrauhan, ja opettajien rajoitetuista rajoitetuista mahdollisuuksista pitää järjestys luokkahuoneessa.Toki on aina vanhempia, jotka vannovat: ei meidän poika/tyttö voi olla mikään häirikkö!

Ajat ovat muuttuneet. Minun lapsuudessani ei ollut juurikaan          " häirikköjä" (tunnettiinkohan koko sanaa?), vain joitakin "villejä" oppilaita, useimmiten  poikia. Opettajat onnistuivat yleensä hallitsemaan tilanteet ilman karttakepillä-sormille-taktiikkaa, mitä ainakin joissaklin kouluissa oli ilmeisesti  tapahtunut joskus aikaisempina vuosikymmeninä. Kohdalleni sattui  opettaja, jota ehkä voisi nimittää eräänlaiseksi  häiriköksi. Psykiatriassa on varmasti termi henkisestä häiriöstä, joka selittää hänen käytöksensä. Hän jatkoi elämäänsä varhaiseläkkeellä, uskoakseni asuen samalla paikkakunnalla elämänsä loppuun saakka. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

"Ihan siistii!"

Jommankumman suomalaisen iltapäivälehden (miksi ne muuten ovat iltapäivälehtiä? Nehän tulevat painosta jo varhain aamulla!) jutussa nuoret teini-ikäiset kertoivat, miten vanhemmat vähiten saavan lapsensa nolostumaan ns. sosiaalisessa mediassa. Noudattamalla seuraavia "sääntöjä".

Yksi asia oli ilman muuta selvä: älä yritä puhua nuorten kieltä! Luultavasti käytät kuitenkin väärää tai vanhentunutta sanaa tai sanontaa. Kun olet oppinut uuden muotisanonnan, se ON jo mitä luultavimmin vanhentunut! (Vrt. tämän blogin otsikko.)

Toinen oli: älä ole lapsesi  ystävä Facebookissa.  Tämä koskee siis teini-ikäisiä; jos "lapsi" on aikuinen,  asia on toki toinen. Ei teini-ikäinen varmaankaan  halua, että näet hänen ystäviensä päivityksiä ja hänen kavereilleen lähettämiä.


Kolmas, ja varmasti myös tärkeä sääntö:  Älä "lepertele" ja kehu teini-ikäisiä lapsiasi maasta taivaaseen. Jokainen teini-ikäinen ainakin  tietyssä murrosiän vaiheessa "häpeilee" vanhempiaan jo muutenk

Lähes jokainen vanhempi uskoo, että hänen vastasyntynyt vauvansa on maailman suloisin. Kun lapsi kasvaa, sen kehitys on jokapäiväisen ihmettelyn ja ihastuksen aihe. Ei ihme, että kuvia halutaan laittaa facebookin ja muualle. Ihan kiva niitä on katsella.
Kun lapset kasvavat varhaiseen teini-ikään, he tuskin haluavat kuviaan koko maailman nähtäväksi. Ellei sitten ole kyseessä vaikkapa joukkue, joka on menestynyt ja kuva on esim. lehdestä. Tai menestys yksilölajissa.  


Tietysti voidaan aina kysyä, mikä on sitten relevanttia esim. Naamatun eli Facebookin kautta jaettavaksi, ja kenelle. Joidenkin mielestä lähes tosi-tv- mäinen kerronta päivän askareista, ruuasta, liikunnasta. Toiset taas ovat valmiita parantamaan maailmaa tai herjaamaan tai kehumaan kanssaihmisiään ja/tai ns. julkkuja. Monet (kuten minä) jakavat musiikkisuosikkejaan.
No, jokainen voi itse valita, mitä haluaa jakaa ja vastaanottaa. Ja mitä lukee tai jättää lukematta. Ja valita ystävät, ne oikeat ja naamakirjaystävät.


Jos on onnellinen teini-ikäisen lapsen vanhempi, kannattaa ehkä miettiä noita "sääntöja"  mitkä nuoret itse ovat nähneet tärkeiksi.  Perheneuvottelut kannattaa varmasti käydä ennemmin face to face eli kasvokkain ihan livenä kuin Facebookissa. Uskoisin, että lopputulos on ainakin parempi. 



perjantai 19. huhtikuuta 2013

Boston ja pommiveljekset






Uutiset kertovat, että Bostonin pommi-iskujen takana olleet veljekset on tunnistettu, toinen ammuttu, toinen tätä kirjoittaessani on yhä vapaana.

Uutiset ovat myös kertoneet, että veljekset ovat tsetseenejä. Eli, maasta, jonka asukkaat ovat muslimeja.

Taas islamistien isku? Siltä vaikuttaa.

Koska toinen "epäillyistä" on kuollut, eikä toista ole tavoitettu, ei ole selvillä, mikä on todellinen motiivi.


Tsetsenia  on maa, jolla on hyvin surullinen historia. Venäjä valloitti maan  jo 1500-luvulla. Myöhemmin, neuvostovallan aikana, maa yritti kapinaa  useampaankin otteeseen. Varsinkin Stalinin hirmuhallinnon aikana tsetseenit kärsivät, miltei koko kansa ajettiin maanpakoon  Kazakstaniin.


1990-luvulla Tsetsenia yritti, monen entisen neuvostotasavallan tavoin, tulla itsenäiseksi.  Vuonna 1991, sekavissa oloissa suoritettujen vaalien jälkeen  maa  julistautui  itsenäiseksi 6. syyskuuta 1991.


Venäjä ja Tsetsenia ovat käyneet sen jälkeen kaksi sotaa: vuonna 1995 ja vuonna 1999. Amerikkalaiset eivät ole olleet huolissaan, syytä puuttua venäläisten "ongelmaan" ei ole ollut. Maailman media on keskittynyt näyttämään tsetseeniterroristien karmaisevia tekoja.  Unohtaen, miten Venäjä tuhosi kokonaisia kyliä pommittamalla siviileitä, "terroristeja". 


Tsetseniassa on öljyä. 


Eiköhän se selitä jo melko paljon? 

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Ellet ole puolellamme olet meitä vastaan!

Maailman mediassa tuntuu olevan olemassa eräänlainen kilpailu: Mikä on viikon shokki?!

"Hyvinä aikoina" (milloin sellainen oli viimeksi?) shokki oli jonkun Hollywood-staran yhtäkkinen avioero, tunnetun rock-bandin jäsenen ero, jne.

Viimeisin "järkky" oli - tietysti - Bostonin maratonin pommi-isku.
Miksi? Koska siinä kuoli enemmän ihmisiä, kuin missään muualla samalla viikolla. Ei.
Koska haavoittuneita oli enemmän kuin missään muualla. Nope.

Koska se tapahtui USA:ssa, median johtavassa maassa.

Monet ihmiset (minä muiden mukana) ovat muistuttaneet, että samana päivänä Irakissa kuoli yli  50 henkilöä, kun Bostonin kuolonuhrien määrä oli "vain" kolme.  Afganistanissa ja Syyriassa kuoli myös enemmän ihmisiä kuin Bostonissa. Samana päivänä.

Onko sitten oikein verrata kuolonuhrien määrää, määritellä sen perusteella, mikä olisi oikea määrä uutisointia ja kommentteja? On - ja ei. Jokainen väkivaltainen kuolema on väärin.

Miksi sitten ns. länsimaihin kohdistuva terrorismi saa niin suuren huomion? Ei (pelkästään) siksi, että maailman media on amerikkalaisten ja muiden länsimaisten hallinnassa.  Rehellisyyden nimessä on pakko myöntää, että ääri-islamilainen terrorismi pelottaa niitäkin, jotka eivät näe maailmaa mustavalkoisena. Se pelottaa minuakin. Olen naimisissa irakilaisen kanssa, mutta hän tuskin on terroristi?!

Tätä kirjoittaessani ei tiedossa ole, kuka tai ketkä ovat vastuussa Bostonin iskuista.  Se selviää varmasti. Yleensä ääri-islamilaiset ryhmät ovat ylpeitä(!) ilmoittaessaan olevansa vasttuussa. Jotkut, jopa, kun se EI ole totta.

Tämän blogin otsikko viittaa Pepe Willbergin albumiin Niin vähän on aikaa, kappaleeseen Raja, jonka sävelsi Henrik Otto Donner.Teksti on  Aira Sinervon. Se vaatii meitä ottamaan kantaa, koska on pakko valita.  Silloin oli kysymys kapitalismista ja/tai sosialismista.  Aika näytti, ettei näin ollut. En usko, että näin on tälläkään kertaa.

Maailma muuttuu. Annetaan sen muuttua. Eikä annata periksi niille, joiden mielestä se muuttuu vain miekan ja veren kautta!

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Vu cumpra -miehiä ja manteroja




Kuten jokainen espanjankävijä - vakiasukkaista  puhumattakaan - tietää, erityisesti Andalusian auringon alla voi helposti  löytää valkoisilla hampaillaan iloisesti hymyilevän miehen, joka myi edulliseen hintaan  design-käsilaukkuja, -aurinkolaseja ja  kopioita elokuvista ja cd-levyistä.
Laukut ja aurinkolasit ovat tietysti ns. piraattituotteita eli kopioita, eikä DVD- ja CD-levyjä ole (enää) edes vaivauduttu tekemään “aidon” näköisiksi, eli ne myydään vaatimattomassa muovikuoressa, valokopioitu  kansi mukana. Jokainen ostaja tietää ostavansa laittoman tuotteen. 

Olen lukenut viimeisen parin vuoden aikana useita Donna Leonin kirjoittamia jännitysromaaneita. Kirjat kertovat komisario  Guido Brunettista, joka tutkii rikoksia  Venetsian  sesonkiaikana turisteja täynnä olevassa kaupungissa.  

Huolimatta siitä, että kaupunki on maailmankuulu ja matkailijoiden suosima, se silti vaikuttaa miltei pikkukaupungilta. Sattuneesta syystä kun autoliikennettä ei ole.  Verrattuna Italian suuriin kaupunkeihin, ihmiset tuntuvat elävän miltei idyllisen rauhallisessa paikassa.  Mafiaa ja ammattimaista rikollisuutta ei ole, ja huumeiden käyttäjiäkin on vain muutama.

Rikollisuutta toki esiintyy, ja henkirikoksia myös.

Kirjassa Verikivet afrikkalainen katukaupustelija murhataan kylmästi. Tavalla, joka viittaa ammattitappajiin.  Komisario Brunetti saa tapauksen
tutkittavakseen, mutta asiat mutkistuvat varsin yllättävällä tavalla.  Loppu jääköön salaisuudeksi; joku (toivottavasti monetkin) ehkä innostuvat etsimään kirjan käsiinsä (“Kysy kirjastosta!”)  ja lukemaan itse mitä tapahtuu.

Se mikä  on mielenkiintoista, on komisarion mietiskely siitä, miten  paikalliset asukkaat - niin poliisi kuin tavalliset kansalaisetkin - suhtautuvat vilttiensä päälle levittämiään  tavaroita myyviin afrikkalaisiin. Suurin osa asiakkaista on toki turisteja, joille “designer”- laukku tai ranta-Rolex on halpa matkamuisto. Mutta myös paikalliset asukkaat  ostavat näitä tavaroita, ja useimmat tuntuvat ajattelevan, että  nämä afrikkalaiset ovat kohteliaita, jopa nöyriä, eivät väkivaltaisia, eivät juo eivätkä käytä huumeita (muslimeita kun ovat), eli toisin sanoen ovat kutakuinkin harmittomia. Jos heille sanoo, ettei halua ostaa mitään, he (päinvastoin kuten esim. monet marokkolaiset) eivät jää tuputtamaan ja väenväkisin myymään.

Poliisin ja muiden viranomaisten suhtautuminen on monimutkaisempaa - toisaalta tavallinen poliisi tuntee turhautumista kun (yleensä) laittomasti ja ilman työlupaa maassa olevia henkilöita ei voida todellisuudessa karkoittaa maasta, vaikka näille annetaankin virallinen käsky poistua maasta.  Ja vaikka laittomat tavarat takavarikoidaan, samat kaupustelijat palaavat kadulle muutaman päivän sisällä. Uutta, samaa tavaraa kaupustelemaan.

Espanjassa olevat  “manterot” (nimi tulee espanjakielen sanasta manta, viltti; yleensä kaupustelijat levittävät tavaransa viltille, jolloin ne on helppo nopeasti koota nostamalla kaikista neljästä nurkasta  nyytiksi,  kun poliisi lähestyy) ovat pääosin kotoisin Senegalista, ja samoin tuntuvat olevan Italiassa asuvat “vu cumprát (nimi joka on hieman halventavan oloinen komisarion mielestä, kuten brittien usein käyttämä looky-looky-men).

Espanjalaisten suhtautuminen kaupustelijoihin on hyvin samantapainen kuin italialaisten. Kun jälleen joukko nälkiintyneitä ja janoisia afrikkalaisia ajautuu rannikolle, kuvat naisista ja lapsista (heitä tosin on selkeä vähemmistö)  hellyttävät ja saavat ihmiset säälimään noita pakolaisia, jotka riskeeraavat henkensä saavuttaakseen paremman elämän maassa, mikä ei takaa heille varmuutta hyvinvoinnista vaan vain tilaisuuden selviytyä. Monet kuolevat matkalla tai sen seurauksena. 

Olen ostanut useita kelloja (miksi maksaisin kellosta paljon kun samalla rahalla voin vaihtaa uuteen vaikka useita kertoja vuodessa) aurinkolaseja (nehän menevät rikkki tai hukkuvat) sekä ( varsinkin aikasemmin) musiikkia filttimiehiltä. Yksi näistä on jopa -  jos nyt  ei ihan ystävä - niin ainakin kaveri. Tuskinpa koskaan ostaisin ihan oikeata rolexia tai ray-baneja.  Ja musiikkiahan saa ladata ihan laillisestikin ilmaiseksi netistä. Eli  haluan auttaa häntä ja muita afrikkalaisia. 

Toki en voi olla miettimättä joskus - kuten komiario Brunetti - kuka lopulta saa suurimman  osan siitä rahasta, mitä nämä ihmiset keräävät, ja onko se syynä ettei sinänsä laitonta toimintaa tunnuta todella haluttavan lopettaa. Onko takana voimia jotka haluavat toiminnan jatkuvan? 

En ole komisario, en poliisi. Joten, en edes yritä tietää. 

Leonin kirjan päähenkilö , komisario Brunetti on virkistävän erilainen moniin muihin jännityskirjojen sankareihin verratttuna (sankari hän ei omasta mielestään varmasti ole).
Siinä missä monet jännityskirjojen poliisit tai etsivät ovat työhönsä ja ylipäänsä rikollisuuteen väsyneitä, turhautuneita miehiä, jotka usein ovat eronneita, juovat liikaa ja tupakoivat, syövät pääasiassa roskaruokaa, Brunetti on älykäs, herkkä, oopperamusiikkia rakastava aviomies ja perheenisä. Hänellä on kaksi varhaisessa teini-iässä olevaa, koulunsa vakavasti ottavaa lasta ja oppinut, sarkastinen ja älykäs, ilmeisen rakas vaimo, joka laittaa hyvää ruokaa. Hänen intohimonsa on historia, musiikin lisäksi. 

Komisario Brunetti on realisti. Hän tietää, että Italiassa monet asiat etenevät epävirallisia teitä, ja monesti rikollisuus voidaan lakaista maton alle. Siitä huolimatta hän uskoo työnsä tarpeellisuuteen. 

Ja seuraavaksi "uusi"  Donna Leonin kirja. Kun vain saan käsiini.  





  Siitä ehkä jokin toinen kerta.

Brunetti-kirjasarjaa on käännetty monille kielille, mutta ei italiaksi, koska Leon haluaa pysyä tuntemattomana nykyisessä kotimaassaan.



perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kansakunnan kollektiivinen muisti?





Peter von Bagh on tunnettu lähinnä maineikkaana elokuvakriitikkona myös Suomen rajojen ulkopuolella. Hän  on saanut tiedonjulkistamispalkinnon kahdesti, vuonna 1986 teoksesta Iskelmän kultainen kirja (yhdessä Ilpo Hakasalon kanssa) ja vuonna 1975 teoksesta Elokuvan historia.  Monet hänen kirjoistaan on julkaistu Suomen ulkopuolella. 

Yksi von Baghin käyttämiä fraaseja (luultavasti hän oli ensimmäinen tai ainakin tunnetuin sen käyttäjistä) on nimitys iskelmästä kansakunnan kollektiivisena muistina

Suomessa on paljon laulajia, säveltäjiä ja muusikoita, joita voidaan pitää eräänlaisina ikoneina, kansalaisomaisuutena.   Nimiä lienee turha mainita. Kaikkihan me ne tunnemme.  Nuo kappaleet, jotka vuodesta vuoteen soivat toivekonserteissa, jotka soivat ravintoloissa ja tanssipaikoilla, televisiossa ja radiossa. 

Onko iskelmä sitten tuon arvostuksen ansainnut? On ja ei. Parhaat säilyvät, siirtyvät sukupolvelta toiselle, sellaisenaan tai vaikutteina. Monet 50- ja 60-luvun mestarit ovat saaneet uudet tulkitsijat seuraavalta, enemmän rockiin suuntautuneelta sukupolvelta: Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Lasse Mártenson, jne. Ja syystä.

Kaikki iskelmät eivät valitettavasti kestä ajan hammasta (tai eivät ole välttämättä  klassikon asemaa ansainneetkaan). Ainakaan, jos sanoitusta katsoo nykypäivän perspektiivistä. 

Katsotaanpa muutamaa ei-niin-mahdottoman-upeaa esimerkkiä. Kysymyshän on siis nimenomaan siitä "sanomasta" eli kansakunnan muistista.  Mukana niin käännösiskelmiä kuin alkuperäisiä suomalaisia.

"Kun yö on tullut hiilenmusta.......nukkuu jo Argentiinan pusta."
 Pusta, Argentiinassa? 

Satoihan eilenkin, kun sun jälleen kohtasin, ja hiustes kastuvan näin. Sen muistan jälkeenkin päin".
No jopa on, muistaa vielä tänäänkin?!

"Kanssasi pienkin hetkinen on ikuisuus.
No, olemme me kai kaikki joskus tavanneet tosi pitkästyttävän juttukavarin?

"Vaan kaikki erehtyvät ehkäpä kerran vain, tuomita ei kenkään kai silloin voi?
.....otankin syyn täysin mä itsellein, miksi, miksi, syyttää sydämein."
Vaikkei joutuisikaan kenkään, niin ainakin ottaa syyn itselleen (? ) kun petti, ihanaa.

»Hei Viidakko-Jim / pääsi on pim / pyssys on pam!».
Krhmm...Juha Vainion huono päivä?

"Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti, jos sä rakkaani seisot mun vierelläin".
Siis, Matti  (vai onko se Teppo?) tallaa, vaimo vain seisoo vieressä?

"Lähteä kun täytyy, tee en tenempää, mä menen nöyrästi ja urut soittaa vain."
No, runoissa sallitaan tiettyjä vapauksia, mutta tenempää?



"Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa päivä seitsemäksi  meen!"
Eihän kai kukaan joka päivä tee työtä, ainakaan heti seitsemältä?

"Raju rockabilly paukkuu päästä varpaisiiin!
Toden totta.

"Meri levoton rauhatonna lyö. Ylle maailman on jo tullut yö."
Mutta tuota, eikös silloin kuin meillä on yö, muualla ole jo aamu tai jossain muualla iltapäivä? 

"Niin jäivät ystävät, mut jäin myös itsekin, on syksy tullut myös mun elämään. "
Siis, ystävät jäivät, OK, mutta mihin Jamppa jäi? Jos sanois, et jäi yksin, sitten ihan OK.


Siinä palanen kansakunnan kollektiivista muistia. Muistutan vielä, että monet edellä mainitut kappaleet ovat mielelestäni  sinällään ihan hienoa "kamaa", musiikillisesti. 

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Hyvä kello kauas kuuluu - huono vielä kauemmas

Monilla meistä suomalaisista on   käsitys itsestämme rehellisinä, vastuuntuntoisina ihmisinä. Tällaista käsitystä tukevatkin mm. monet kansainväliset tutkimukset esim. korruption ja lahjonnan yleisyydestä. Eli niiden vähäisyydestä Suomessa.


SE - Suomalainen Espanjassa.  Ilmaisjakelulehti.



Useissa maissa (Espanja mukaanluettuna) suomalaisia pidetään yleensä luotettavina, oli sitten kysymys työstä tai kaupankäynnistä. Mikä luvataan, se tehdään. Ja mikä tehdään, tehdään kunnolla ja luvatussa ajassa.

Mikään maa tai kansa ei tietenkään ole virheetön.. Rikollisuutta ja epärehellisyyttä löytyy kaikkialta, ja jos ja kun löytyy, ei se johdu geeneistä tai "rotuominaisuudesta", vaikka jotkut ääriliikkeet näin tahtovat uskotella. Taloudelliset vaikeudet, sodat, konfliktit, usein vain sattuma,  voi johtaa ihmisen rikoksen tielle. Tai ahneus.


Näitä "myytävänä"-kylttejä näkee Espanjassa tänä päivänä enemmän kuin koskaan.



Suomalainen, Espanjassa ilmestyvä SE-lehti (Suomalainen Espanjassa) kertoo suomalaisomistuksessa olevasta kiinteistönvälitysfirmasta, jonka epäillään huijanneen kiinteistöjen omistajilta suuria summia, jopa kymmeniä tuhansia euroja. He ovat vaatineet ostajilta "pimeää rahaa" kaupan yhteydessä.
Joissakin tapauksissa, kun kauppa on peruuntunut, ennakkomaksua ei ole saatu takaisin.

 Lisäksi Fuengirolassa toimiva kiinteistönvälittäjäpariskunta  on vuokrannut esim. kesäkauden kotimaassa Suomessa viettävien ihmisten Espanjassa sijaitsevia  asuntoja, ja välittänyt vain osan vuokratuloista.
Tämä on paljastunut, kun jotkut omistajat ovat ilmoittaneet tulevansa asumaan espanjanasuntoonsa. Tällöin "tyhjänä ollut" asunto tai talo onkin yllättäen juuri päivää tai paria aikaisemmin vuokrattu.  Todellisuudessa asukkaita on saattanut olla kuukausien ajan.

Lehden uutisen mukaan huijattuja suomalaisia pariskuntia on kymmenkunta.

Espanjan kiintöistökaupoissa on ollut epäselvyyksiä kautta aikain, ja esim. kauppahinnan maksu osittain käteisenä (mikä ei näy missään papereissa) on ollut yleistä. Tämän päivän taloudellisen kriisin ainoa hyvä puoli on, että viranomaiset seuraavat kaupankäyntiä entistä tarkemmin. Ostajan kannattaa aina valita luotettava, alalla kauan ollut kiinteistövälitys ja lisäksi käyttää lakimiehiä, ettei yllätyksiä ja pettymyksiä tule.

Vuokratessa asuntoa on hyvä (mikäli mahdollista) pyytää esim.  naapureita tai vaikkapa alueella toimivaa puutarhuria  pitämään silmällä asunnossa  mahdollisesti tapahtuvaa liikennettä.  Se ei ole "kyttäämistä", mistä kukaan ei pidä, vaan naapuriapua. Normaalisti tällaista ei tarvita, mutta vara ei venettä kaada. Paras keino, jälleen, on käyttää luotettavaa kiinteistöfirmaa.

Asia on viranomaisten tutkittavan, eikä epäiltyjen nimiä ole julkaistu. Neuvottelut omistajien ja firman välillä eivät ole johtaneet tulokseen.
 Ilmeistä on, että tulossa on oikeusjuttu, ja silloin luultavasti  myös julkaistaan petollisen kiinteistöfirman nimi.

Huono kello kuuluu kauas, ja pariskunnan huijaustarina taitaa olla loppusuoralla.

Bates Motel